OLTIIN jossakin kaukana pohjoisessa, nykyisen Libanonin ja Syyrian rajamailla. Jeesus lähtee kyselemään (Matt. 16: 13-19) oppilailtaan, mitä ne muut minusta oikein ajattelevat.
Tuntuivat ajattelevan. Oppilaiden mukaan moni mietti, kenen edesmenneen ja kunnioitetun henkilön jalanjäljissä Jeesus kulki.
Pietari saa sanoittaa kokemuksen, joka ensimmäisillä kristityillä oli Jeesuksesta. Pääsiäisen valossa hänet tunnistettiin ja tunnustettiin aiempia pyhiä ihmisiä merkittävämmäksi. Siinä suhteessa, että Hänen kauttaan avautui uusi tie Jumalan kohtaamiseen ja tuntemiseen.
PIETARI ja muutamat muut saivat pian liikkeelle jotakin hämmentävän kauaskantoista ja kestävää. Viime sunnuntaina vietettiin apostolien päivää ja muisteltiin heidän liikkeelle laittamaansa tapahtumasarjaa. Ja samalla meitäkin kutsuttiin – ja kutsutaan yhä uudestaan – Jeesusta seuranneiden oppilaiden, naisten ja miesten joukkoon.
Apostolien liikkeelle laittama kirkko ja seurakunta ei ole olemukseltaan lomakoti. Kristuksen kirkko haastaa jäseniään liikkeelle ja toimimaan, tarjoaa tehtäviä.
KIRKKO todistaa elämällään – niin ainakin olisi tarkoitus – Jumalan rajoja ylittävästä rakkaudesta. Kutsuu välittämään evankeliumia eteenpäin, huolehtimaan köyhistä, sairaista ja syrjäytyneistä. Rohkaisee vaikuttamaan päätöksentekijöihin, jotta oikeudenmukaisuus toteutuisi maailmassa.
Kristuksen kirkko painottaa myös, ettei sillä ole merkitystä, asuuko apua tarvitseva ihan lähellä vai jossakin kauempana. Samaa palloa tallaamme kaikki.
Kaikki nämä kuulostavat isoilta asioilta. Mutta muutos alkaa pienestä ja pienistä asioista. Ehkä ennen kaikkea siitä, että annan itselleni mahdollisuuden muuttua. Lähden etsimään niitä asioita, joilla on merkitystä.
Elämän mielekkyys löytyy, kun pääsee tekemään asioita, joilla on merkitystä.