JUMALA, tässä olen. Kuin pätkä porkkanapenkkiä. Savikkaa, ohdaketta. No välillä porkkanakin. Hento, kiemurainen, haarakas. Mutta kuitenkin porkkana.
Jumala, varjele kasvua minussa.
KITKET ja kastelet. Illan viileydessä huhuilet: ”Missä olet.”
Kätkeydyin, koska pelkäsin. Mutta kun käärit kasvuharson sivuun ja alat töihin, näen kukkivat metsäkurjenpolvet.
Herra, mikä on ihminen, että pidät minusta huolen. Sinä seppelöit kedot kukkamatoksi ihmisen iloksi. Satakielen laulussa, virkistävää vettä päälleni tihkuessa toivoni herää. Miten täynnä onkaan ihmeitä maa ja ihminen.
Herra, havahduta näkemään ja kuulemaan, miten pidät huolta, rakastat. Haarakasta ja kiemuraista.
TÄLLAINENKO on Jumalan valtakunta. Mies kylvää siemenen maahan, millaisen tahansa, vaikka porkkanan tai metsäkurjenpolven.
Miten niin pieneen siemeneen mahtuu niin paljon väriä. Toiseen tummana hohtavaa purppuraa, toinen vieressä lähes valkea. Siemen itää, kasvaa, kasvattaa varren, tähkän, kukan tai porkkanan.
Mies nukkuu yönsä ja herää aina uuteen päivään. Siemen orastuu ja kasvaa, eikä hän tiedä miten. Maa tuottaa sadon aivan itsestään. Ensin korren, sitten tähkän, sitten täydet jyvät tähkään. Tai kukan tai porkkanan piiloon maan alle.
Ja heti kun sato on kypsynyt, hän lähettää sirppinsä, sillä korjuun aika on tullut.
