VIIME sunnuntaina saatiin Pirkanmaalla nauttia kauniista kevättalven päivästä. Päivä oli myös eduskuntavaalipäivä, joka luonnollisesti oli monella kansalaisella mielen päällä.
Kaiken keskellä vietimme myös palmusunnuntaita, ja aloitimme hiljaisen viikon. Saattoi käydä niin, että hiljainen viikko pääsi alkamaan monet yllättäen. Omalla kohdallanikin vasta Pirkkalan kirkossa soineet Pergolesin Stabat Materin sävelet havahduttivat siihen, että Jeesuksen matka kohti ristiä oli alkanut.
HILJAINEN viikko nostaa esiin kysymyksen siitä, mitä ristintie merkitsee tässä ajassa. Se vie monen muun teeman lisäksi pohtimaan suhtautumista omaan, lähimmäisen tai tuntemattoman kärsimykseen.
Yritän joka vuosi kulkea Jeesuksen ristintietä sanojen ja sävelten äärellä. Hiljennän erilaisille ”pysäkeille”, ja yritän hahmottaa jotain ristintien käänteistä. Siitä, että ensin ovi sulkeutuu jättäen jälkeensä hiljaisuuden ja luopumisen. Ja yhtä lailla siitä, että ovi lopulta kuitenkin avautuu tarjoten elämän maljan. Tämän oven äärellä, kahden erilaisen todellisuuden keskellä olemme jokainen.
TÄMÄ viikko liittää meidät välttämättömyyksien maailmaan, kuten esseisti Juhani Rekola on määritellyt. Se on ihmisten maailma, joka on myös rujo maailma. Siihen kuuluvat varjot ja voimattomuuden tunne. Tämän maailman keskellä Jeesuskin tunsi yksinäisyyttä ja hylätyksi tulemisen kipeyttä.
Pitkäperjantain pimeydessä ei ole kuitenkaan kaikki. Tulee ilta, toisen päivän ilta ja kolmannen päivän aamu. Pääsiäisen viesti on siinä, että ajallisen ja ikiaikaisen välinen ovi ei jää kiinni. Haudan edessä ollut kivi ei estä uutta aikaa tulemasta esiin. Aikaa, jossa pelon, epätoivon ja välinpitämättömyyden sijaan on tilaa rohkeudelle, toivolle ja rakkaudelle. Tuo aika on läsnä oven molemmilla puolilla.
Hiljainen viikko vie tunnelmasta toiseen, ja lopulta yllättää.
