”TUO tötterömallinen oli koulu, jossa äitini opetti. Itse kävin alakoulua tuolla toisessa puukoulussa. Opettajien asuntola on myös ennallaan. Tuossa on meidän kodin ikkunat”, kirjailija Anneli Kanto näyttää Nuolialan koulun pihamaalla.
Kanto on kirjoittanut viime vuosina useita sisällissodan tapahtumista kertovia kirjoja. Niissä on nostettu keskiöön niin punaorvot, Tampereen naisplutoona kuin valkoisten voittajien mielenmaisemat. Lastenkirjojakin on tehtynä vino pino.
Hattulan kirkon kattomaalausten tekijästä kertova Rottien pyhimys on kuitenkin kirja, josta Kanto saa eniten palautetta ja josta tykätään ja halutaan kuulla.
Pirkkalainen pyysi Pirkkalassa syntyneen ja Härmälässä nykyisin asuvan Kannon lapsuudenmaisemaansa muistelemaan Pirkkala-vuosiaan ja kertomaan, mitä kuuluu.
”Töitä kuuluu. Kevääni on jopa liiankin kiireinen. On kirjoitushommia, käyn yleisötilaisuuksissa kertomassa töistäni. Hieno juttu, että on kysyntää”, Kanto kertoo.
Kannolta ilmestyi hiljattain aivan uuden lajityypin kirja. Dekkari Haihtuneet on ensimmäinen kolmen dekkarin sarjasta.
Hyppäys dekkarimaailmaan oli korona-ajan peruja.
”Teatterit ja muut kulttuurilaitokset menivät kiinni. Työt loppuivat. Piti tehdä jotain, että pysyy järki päässä. Kustantaja sanoi, että ei voi olla vain yhtä dekkaria, pitää olla sarja”, Kanto hymyilee. Toinen dekkari on jo kirjoitettu ja ilmestyy syksyllä.
Tekeillä on myös historiallinen romaani, Kanto paljastaa.
Pappani oli Ilmajoelta ja osallistui valkoisena Tampereen valtaukseen
”Helsingin Kaupunginteatterille kirjoittamani Punaorvot-näytelmä jäi korona-ajan jalkoihin. Sitä esitettiin kaksi kuukautta puolityhjille saleille. Aihe on niin tärkeä, että kirjoitan Punaorvot romaaniksi”, Kanto sanoo.
Punaorvot kertoo sisällissodan ajasta, jolloin punaisten orvoksi tai puoliorvoksi jääneitä lapsia sijoitettiin uusiin koteihin. Tamperelaisia lapsia siirrettiin Pohjanmaalle ja Etelä-Savoon.
”Heitä vietiin myös väkisin äideiltään, otettiin huostaan pakolla. Mukana oli osittain oikeaa halua auttaa, mutta paljon ideologista taustaa. Ohjeistettiin, että lasten kaikki siteet perheeseen ja sukulaisiin on katkaistava. Ei haluttu että lapset omaksuisivat punaleskiltä vanhempiensa ajatukset”, Kanto sanoo.
Tilanne vertautuu ikävällä tavalla Venäjän nykyisiin toimiin Ukrainassa.
Tampereen Työväen Teatterissa Kannon romaani Veriruusut oli pohjana Tytöt 1918 -näytelmälle. Se kertoi Tampereella punaisten riveissä taistelleista naisista. Romaani dramatisoitiin myös KOM-teatteriin nimellä Veriruusut.
”Törmäsin aiheeseen toimittajana jo 20 vuotta sitten. Se jäi vaivaamaan.”
Ei voittajakaan selviä ehjänä. Mitä tapahtui niille nuorille pojille, jotka lähtivät sotaan?
Kanto on tehnyt kirjoitusmatkan myös valkoisten voittajien pään sisään Lahtarit-romaanissaan.
”Halusin tutkia ja kertoa, mitä tapahtui niille nuorille miehille, jotka taistelivat valkoisten puolella. Koston kevät oli niin kauhea. Sellaisesta näkökulmasta ei ollut vielä kirjoitettu kirjaa.”
”Ei voittajakaan selviä ehjänä. Mitä tapahtui niille nuorille pojille, jotka lähtivät sotaan? Mikä ihmisen päässä naksahtaa, kun hän muuttuu hetkessä tavallisesta ihmisestä tappajaksi. Samaa nähdään nyt Ukrainassa.”
HAASTATTELUA tehdään Nuolialan kirjastossa. Kanto hymyilee tyytyväisenä, kun pikkukoululaiset selailevat innoissaan kirjoja.
Siirrymme pihalle katsastamaan maisemia.
Kanto näyttää nelihenkisen perheensä asunnon ikkunat rapatusta kerrostalosta. Siellä asuttiin 1950- ja 60-luvuilla opettajaäidin, Lokomolla kolmivuorotyössä käyneen isän ja pikkuveljen kanssa.
”Johtajaopet asuivat yläkerrassa, me rupusakki alakerrassa 56 neliön asunnossa neljästään. Päädyissä oli pienet asunnot ja niissä asui yleensä naimattomia naisopettajia”, Kanto sanoo. Siihen aikaan ei neliöillä pröystäilty, mutta pärjättiin.
”Oli etu, että ylipäänsä sai asunnon sodan jälkeisenä pula-aikana. Silloin oli vielä sääntö, että kunnan työntekijän on asuttava Pirkkalassa. Mutta kuvittele, talossa asui vain opettajia. Siinä oli aikamoiset juttunsa, kun oltiin samoissa kuvioissa koko vuorokausi”, Kanto huokaa.
Piha kuulostaa sentään idylliltä.
”Joka asunnolle oli rajattu oma puutarhansa pihasta. Tuossa oli luumupuita, tuolla meidän omenapuu”, Kanto näyttää. Jopa mustaherukkapensaat ovat yhä voimissaan pihalla.
MINKÄLAINEN oli tuon ajan Pirkkala lapsen ja nuoren silmin katsottuna?
”Eihän täällä Lammasmäellä ollut silloin kuin nämä koulurakennukset. Ihmiset asuivat Suupalla, Partolassa, Pakkalankulmalla, Toiviossa. Koulu rakennettiin tähän, koska tänne oli yhtä pitkä matka joka paikasta”, Kanto sanoo.
Pirkkalassa oli vuonna Kannon syntymävuonna 1950 kaksi koulua, joista toinen oli Kirkonkylällä.
Lapsuudesta Kanto nostaa esiin kaksi merkkitapahtumaa: Pirkkalan ympärihiihdon ja henkiset kilpailut.
”Hiihdimme kavereiden kanssa lyhemmän 28 kilometrin lenkin. Meitä oli ainakin neljän lapsen porukka. Taukopaikkoja paljon, Turrissa, Suupalla, taisi olla kirkollakin. Silloin tarjottiin tauolla jostain syystä aina mustikkasoppaa. Meillä ei ollut kiirettä, oltiin retkellä. Tulimme maaliin viimeisenä järjestäjien jo odotellessa. Maalissa annettiin mitali, joita minulla on monta”, Kanto hymyilee.
Henkisissä kilpailuissa piirrettiin, kirjoitettiin ja lausuttiin runoja.
”Olin siellä yleensä lausumassa runoja. Jos kilpailuissa menestyi, sai nimensä Pirkkalaiseen.”
Nuolialassa, missä nyt on päiväkoti, oli lähde ja linnunsilmiä. Oli erityisen hienoa juoda vettä lähteestä
”Olin hyvä koulussa ja olen aina tykännyt kirjoittaa. Ajatus kirjailijuudesta oli kuitenkin mahdoton lapsuuden elinympäristössäni, toimittajan ammatti riitti ja sitä lähdin myöhemmin opiskelemaan.”
Kanto miettii lasten elinpiirin olleen aika pieni 1950-60-luvuilla.
”Ei ollut edes pyöriä. Kävimme uimassa Killonrannassa. Joskus isompana saatoimme käydä pyörillä Peltolammilla.”
Lähiluonnon Kanto muistaa pusikkoisena ja rehevänä.
”Keltavuokkoja oli paljon, enemmän kuin valkovuokkoja. Nuolialassa, missä nyt on päiväkoti, oli lähde ja linnunsilmiä. Oli erityisen hienoa juoda vettä lähteestä.”
Myös pähkinäpensaita kasvoi. Niille on nykyisin perustettu luonnonsuojelualue viereisen Kalliomäen reunalla.
”Kutsuimme mäkeä Killonmäeksi”, Kanto huomauttaa.
Kannon mielessä tuolloinen Pirkkala näyttäytyy työläisten kuntana. ”Valmetin pihassa oli valtava pyöräparkki, josta lähdettiin työpäivän päättyessä ajamaan kotiin. Pereelle tuli virvoitusjuomatehdas, jossa tehtiin Coca Colaa ja Fantaa. Se oli suuri juttu.”
Härmälässä oli 70-luvulta opiskelija-asuntola ja samassa rakennuksessa Härmälän motelli. ”Olin siellä töissäkin. Siellä oli muuten silloin hirveä torakkaongelma.”
HYVISTÄ lapsuuden ajan ystävistä ja muusta huolimatta Kanto kuvailee tunteneensa itsensä ja perheensä sivullisiksi Pirkkalassa.
”Se on jännä juttu. Äiti oli opettaja, olimme jotenkin irrallaan Pirkkalasta. Hän oli kauhean varovainen. Piti olla tarkka kaikesta. Emme päässeet harrastuksiin, koska olisi voinut syntyä puheita, että olemme puolueellisia.”
Sama irrallaan olon tunne ulottuu hänen mukaansa nykypäivään.
Kanto miettii olleensa aina jotenkin asioiden välissä. Näin on ollut myös viime vuosina kirjoittaessa romaaneja ja näytelmiä punaisesta Tampereesta ja sisällissodasta.
”Kun kirjoitan vuodesta 1918 ja käyn siihen liittyvissä tilaisuuksissa, niin minulta kysellään ja oletetaan, että tulen työläiskodista. No ei, joudun sanomaan. Pappani oli Ilmajoelta ja osallistui valkoisena Tampereen valtaukseen. Äitini oli opettaja ja koti täysin epäpoliittinen.”
Nykyisen kirjailijuutensa rakennuspalikat ja maailmankuvansa Kanto sanookin omaksuneensa opiskellessaan 1970-luvulla Tampereen yliopistossa toimittajaksi.
”Vietnamin sota vaikutti sukupolveeni. Oli Chilen sotilasvallankaappaus, Kreikan diktatuuri ja vastaavia tapahtumia, joihin halusimme vaikuttaa. Silloin tunsin kuuluvani vasemmalle”, Kanto miettii.
