VIIIMEKESÄISEN innostavan ja inspiroituneen Deep Purplen Mansen konsertin riemastuttamana olen jälleen kerran muistellut sitä, miten elämässäni kaikki muuttui lähes 51 vuotta sitten.
Tämä tarina on tosi, ja menee niin, että Pirkkalassa eräänä keväisenä sunnuntaina vuonna 1972 aloitteleva 13-vuotias musadiggari suuntasi Nuolialaan koulukaverinsa Peltolan Jopin luo. Ideana oli pelata pöytätennistä, juoda spraittia, syödä pullaa ja samalla nauhoittaa isäni Pertin ja äitini Meerin lahjoittamalla 50-lukuisella Grundig-kelanauhurilla uusia ”jytälevyjä”.
Pingistä pelattiin ja samalla nauhalle tarttuivat sellaiset LP-levyt kuin ”Deep Purple In Rock”, ”Fireball” ja ”Machine Head”. Ne kuulostivat siinä pelailun lomassa aika hurjilta ja jopa pelottavilta, ja tuumailinkin salaa mielessäni, että myöhemmin nauhoitan päälle jotain mukavampaa ja kivampaa popmusiikkia.
Kotona samana iltana laitoin kuitenkin kelanauhat pyörimään, ja kun ”In Rockin” rankka avauskappale ”Speed King” jyrähti soimaan, niin sehän oli siinä. Entiseen ei ollut paluuta, ja jatkossa Purple-levyt soivat Grundigilta kaiken aikaa, uudestaan ja uudestaan.
Rippikoulussa sain lempinimeksi Purple.
HELMIKUUN 28:s päivä vuonna 1973 oli viikkorahoista kertynyt sen verran säästöön, että matkasin Suojärven nyssellä Suupan pysäkiltä Tampereelle levyostoksille, ensimmäistä kertaa ihan yksin.
Nykyisen Swamp Music-levykaupan paikalla Verkatehtaankadulla oli tuohon maailman aikaan Antikvariaatti, josta ostin käytetyn ”Fireball” -LP:een sanaliitteineen, hintaa oli 13 markkaa. Kyseinen aarre on yhä hyvässä tallessa kotona.
Ostosreissulta palasin kotiin Lepomoisioon. Äiti puisteli päätään, kun huomasi, että olin rahojani käyttänyt turhuuksiin eli levyn ostoon. Iltapäivällä isäni Pertti tuli töistä kotiin, ja pian keittiön suunnalta kuului kuiskuttelua ja ihmettelevän sävyistä keskustelua, kaikesta päätellen levyostokseni tiimoilta.
Myöhemmin illalla isä piti tiukan puhuttelun; ”aiotkos poika jatkossa käyttää kaikki rahasi levyihin”. ”En suinkaan, mutta on hyvä olla yksi tai kaksi levyä, että voi kaverien kanssa lainailla ja vaihdella…”, yritin selitellä.
Kyllä faija arvasi oikein hyvin mitä tuleman pitää! Sillä juuri niin siinä kävi, kaikki rahat on aina mennyt levyihin – ja menee muuten yhä!
OLIN totaalisen myyty Ian Gillanin, Jon Lordin, Ritchie Blackmoren, Roger Gloverin, Ian Paicen ja kumppanien musiikista siis jo peruskoulu-aikoinani, ja isoa oli innostus myös lukio-aikana.
Rippikoulussa sain lempinimeksi Purple.
Lukemattomat äidinkielen-, ruotsin- ja englannin kielen aineet kirjoitin kouluvuosina purppuraisesta aiheesta. Oli siinä äidinkielen opettaja Risto Koivistolla ja kielten opettaja Maisa Asellilla ihmettelemistä – ellei peräti kestämistä! Jopa niin, että muistan erään aineeni jälkikaneetiksi rehtori Koiviston kirjoittaneen, että ”kirjoitahan välillä muustakin kuin musiikista”.
Kotona huoneeni seinät oli vuorattu Purple-aiheisilla kuvilla, julisteilla ja lehtileikkeillä. Veljeni Jumbo ilahdutti isoveljeään taiteilemalla upeat nelivärimaalaukset kaikista bändin soittoniekoista. Ne ovat yhä tallella.
PIAN LÖYTYIVÄT monet muut suosikit ja musiikkityylit; rock’n’roll, blues, rhythm & blues, kantri, southern rock, jazz ja vaikka mitä. Uutta hyvää ja innostavaa löytyy yhä vielä kaiken aikaa, mutta rakkaus Deep Purpleen on säilynyt kaikki nämä vuosikymmenet.
Deep Purple on yhä vaan jännittävä bändi ja soittaa yhä vaan suurin piirtein maailman parasta ja innostavinta musiikkia
Lähes 51 vuotta on siis jo suhahtanut näissä merkeissä. Deep Purple on yhä vaan jännittävä bändi ja soittaa yhä vaan suurin piirtein maailman parasta ja innostavinta musiikkia. Sen todisti viime kesän keikka ja lukuisat viime vuosien levyjulkaisut.
Musiikista ja siitä intoilusta tuli lopulta meikäläiselle myös elämäntyö ja ura, ja sitä myöten olen jopa päässyt tapaamaan ja haastattelemaan ikisuosikkibändini soittoniekkoja.
HALUAN omistaa tämän muistelon edesmenneen isäni Pertin ja edesmenneen ystäväni Pekka Larin muistolle.
Pekan kanssa intoiltiin musiikista ja etenkin Deep Purplesta ja Pekan suuresta suosikista Creedence Clearwater Revivalista jatkuvasti kaikki kouluvuodet ja myöhemminkin. Suosikkiemme uudet levyt hankittiin aina välittömästi, niitä kuunneltiin uudestaan ja uudestaan, ja niiden tiimoilta juttu luisti.
Kantrista innostuin 80-luvun alussa, ja Texasin legendasta Willie Nelsonista tuli sekä isäni että minun yhteinen suursuosikki.
