MIKÄ lopulta on tärkeintä? Tätä kysymystä mietin useimmiten silloin, kun arkisen tasaisen elämäni tasapainoa heilutellaan. Se voi olla uutinen onnettomuudesta, vakavasta sairaudesta tai kuolemasta.
Järkytykseen liittyy yleensä jotain, mikä osoittaa ihmisen pienuuden ja haavoittuvuuden. Vaikka ihmiskunta on kautta historiansa tehnyt hienoja keksintöjä ja suuria innovaatioita, mutta silti olemme vain osa suurempaa kokonaisuutta, jota emme voi hallita.
Kun istun läheisen ihmisen kuolinvuoteen äärellä, asiat asettuvat oikeisiin mittasuhteisiin. Silloin en mieti työtehtäviä, jotka ovat kesken tai tee suunnitelmia matkasta, josta olen pitkään haaveillut. Silloin tuleva kodin remontti tai auton korjaaminen jäävät taka-alalle. Aika pysähtyy ja kaikki hidastuu.
Jakamaton huomio ja ajatukset keskittyvät elämän lankaan, joka on hauras ja heikko. Olo on samaan aikaan tyhjä ja täysi.
Syvältä sisältä nousee äänetön rukous: ”Herra, auta ja armahda!”
SYNTYMÄ JA kuolema, elämän alku ja loppu ovat tapahtumia, joihin emme voi varsinaisesti vaikuttaa. Ne ovat Jumalan salaisuuksia ja lahjoja. Niiden kanssa olemme täysin Hänen varassaan. Se voi olla pelottava ajatus, mutta myös erittäin huojentava ja lohduttava kokemus.
Minä, ihminen saan olla pieni ja silti suuren Jumalan rakastama. Hän ohjaa minun ja rakkaitteni sekä koko maailmankaikkeuden elämää.
Mikä minun tehtäväni sitten on. Uskoa, luottaa ja rakastaa. Näin ajattelen oman elämänkokemukseni ja Sanankin perusteella.
Voisinko keskittyä niihin joka päivä ja jättää muut asiat pienemmälle huomiolle.