KUN Eeva-Maija Möttönen oli 4-vuotias, hän putosi sillalta Pirkkalan Pyhäojaan.
Möttönen, silloin vielä Lamminen, oli ollut poimimassa ojan varrelta rentukoita kaverinsa kanssa. Ehkä kaveri pelästyi Möttösen putoamista, sillä hän lähti pois paikalta.
Möttönenkin selvisi säikähdyksellä, ja aika pienellä sellaisella. Kotiin palatessa tyttöä pelotti eniten se, oliko ”Kusiojasta” tarttunut hajua rakkaaseen hameeseen ja pitäisikö se heittää pois.
”Kotona hame laitettiin pesukoneeseen ja se oli taas käyttökunnossa”, Möttönen muistelee lähes 50 vuoden takaisia tapahtumia.
TAPAUS kuvaa Möttösestä hyvin hänen lapsuuttaan 1970-luvun Pirkkalassa. Vanhemmat antoivat kolmen lapsensa seikkailla vapaasti, ja pienessä kunnassa melkein kaikki olivat tuttuja toisilleen.
”Siihen aikaan Pirkkalassa kaikki tiesivät Lammisten kaksi sokeaa lasta”, Möttönen sanoo.
Pirkkalassa syntynyt ja Kyöstillä kasvanut Möttönen on syntymäsokea. Hän näkee valoa, mutta ei muuta.
Aikuisena hän on miettinyt, että Pirkkala oli sokealle lapselle hyvä paikka varttua. Hän pystyi kouluavustajan tuella käymään samaa koulua näkevien lasten kanssa.
”Pirkkalassa opetus oli korkeatasoista, ja opettajat näkivät paljon vaivaa, että pystyin opiskelemaan kuten muutkin.”
”En ajattele, että olisipa hienoa nähdä. Sokeus ei satu eikä haittaa työtä. Se onni minulla toki on, että en ole koskaan halunnut vaikkapa lentokapteeniksi”, Möttönen sanoo.
SEN SIJAAN Möttönen löysi ammatin, jossa tärkeä työkalu on puhe.
Pirkkalassa käydyn lukion jälkeen Möttönen muutti Helsinkiin vuonna 1989 ja kouluttautui monien vaiheiden jälkeen pariterapeutiksi.
Hän on pitänyt tunnekeskeisen pariterapian vastaanottoa Helsingissä noin 10 vuoden ajan. Pari vuotta sitten Möttönen teki osittaisen paluumuuton Pirkkalaan, ja tämän vuoden alussa hän alkoi tarjota terapia-aikoja myös täällä. Osan viikosta hän asuu Vantaalla, osan Pirkkalassa.
MÖTTÖSEN mielestä hänen asiakkaitaan yhdistää kokemus siitä, että yhteys kumppaniin on kadonnut.
”Silloin riidellään ja samat asiat junnaavat, puhutaan yökaudet ja ei silti löydetä yhteyttä. Se on se mitä me eniten kaipaamme: yhteyttä, lohtua ja asioiden jakamista. Kun yhteyttä ei ole, sitä aletaan hakea usein kritisoimalla. Tällöin toinen helposti vetäytyy tilanteesta ja lähtee vaikka kuntoilemaan.”
Syyllisen etsimisen sijaan pariterapeutti yrittää saada asiakkaansa näkemään, mitä kritisoinnin tai vetäytymisen taustalla piilee. Käytösmallien juuret piilevät usein lapsuudenperheessä.
”Joillekin ensimmäinen kerta, kun näitä tunteita pitäisi osata käsitellä, tulee vasta parisuhteessa. Silloin mietitään, että mitä jos joku voikin ottaa vastaan nämä minun vaikeat tunteeni.”
Kun yhteyttä ei ole, sitä aletaan hakea usein kritisoimalla.
Eeva-Maija Möttönen
NYKYAIKAISTA itsenäisyyden ja suorittamisen ihannointia Möttönen inhoaa. Ihmisethän tarvitsevat toisiaan.
Hänelle itselleen on ollut aina luontevaa pyytää ja saada tukea.
”Siinä mielessä sokeus on rikastuttanut elämääni. Olen aina tarvinnut toisia ja siten tavannut paljon uusia ihmisiä. Esimerkiksi matkaillessamme Kuubassa puolisoni kanssa otimme yhteyttä paikalliseen sokeiden yhdistykseen, ja saimme sieltä oppaan ja apua matkallemme.”
TOSIAAN, puoliso Markku. Häneen Eeva-Maija tutustui Helsingissä veljensä kautta. Kävi ilmi, että myös Markku oli kasvanut Kyöstillä samoihin aikoihin, mutta silloin he eivät vielä tunteneet toisiaan.
”Ajattelin, että tuostapa minä nappaan miehen itselleni, ja kutsuin Markun elokuviin”, Eeva-Maija Möttönen kertoo.
Elokuva oli Timo Koivusalon Sibelius (2003). Valinta osoittautui onnekkaaksi: Markku oli Eeva-Maijan tietämättä intohimoinen Sibeliuksen ihailija.
Myöhemmin pari vihittiin Pirkkalan kirkossa, ja häitä juhlittiin Pirkan pirtillä.
EEVA-MAIJA Möttösestä tuntuu ihanalta asua osa viikosta rakkaassa Pirkkalassa. Ikääntyvät vanhemmat ovat lähellä, ja asunto sijaitsee valoisalla paikalla lähellä kuntakeskusta.
Kunta on toki muuttunut sitten Möttösen lapsuuden: väkimäärä on räjähtänyt ja uusia asuinalueita noussut.
”Siitä en pidä, jos kaikki paikat rakennetaan ihan täyteen.”
