ISÄNI kotikylän asukkailla oli sodan jälkeen hyvä syy vihata venäläisiä. Kyläläisten elämä oli monin tavoin liittynyt läheiseen rautatehtaaseen ja sen ympärilleen luomaan yhteisöön. Tehdas tarjosi työtä. Rautatehtaan herroille ja työväelle kaupattiin leivät, voit ja kananmunat.
Kun rauha sotien jälkeen solmittiin, vanhat hyvät ajat jäivät menneisyyteen. Raja tuli kylän ja tehtaan väliin. Kuin olisi puolet raajoista leikattu pois, niin kovasti se erään muistelijan mukaan sattui.
Tehtaan pillin vihellys kuului yhä. Mutta kukaan ei tuntenut heitä, jotka sen kutsua nyt noudattivat. Isäni kotiväen osalta katkeruutta ja venäläisvihaa loivensi yksi ihminen. Pekaksi häntä kutsuttiin, olisiko oikea nimi ollut Pjotr.
KERROTAAN, että Pekka saapui taloon läheiseltä sotavankileiriltä syksyllä 1941. Lasten ja aikuisten katseet tutkivat, miltä se vihollinen näyttää.
Vihollinen paljastui ihmiseksi. Pekka teki ahkerasti talon töitä. Iltaisin hän jatkoi puhdetöillä. Opetti muillekin, miten pajusta tehdään koreja. Saunan lauteilla Pekan kanssa solkattiin venäjää – sillä kielitaidolla, mikä tsaarin ajoilta oli jäänyt talteen.
Sunnuntaisin vanki kuunteli radiosta kirkonmenoja, vaikkei kieltä ymmärtänytkään. Jossakin kaukana odottivat Pekan vaimo ja lapset. Ja aikanaan Pekan oli palattava takaisin vankileirin nälkään ja kylmyyteen. Joku kuulemma onnistui toimittamaan hänelle sinne leivänkin.
EVANKELIUMIN mukaan Jeesus varoitteli oppilaitaan aseisiin tarttumisen seurauksista. Ne, jotka tarttuvat miekkaan, kuolevat miekkaan. Voiko tämän tulkita myös vertauskuvallisena puheena, sitä voi miettiä.
Yleinen oikeustaju antaa ihmiselle ja yhteisölle luvan puolustautua väkivaltaa vastaan. Pahaa on lupa vastustaa, elämää on lupa suojella kovillakin keinoilla. Näin yleensä ajattelemme.
Mutta jos siinä viholliskuvan maalaamisessa pidettäisiin jokin raja. Muistettaisiin, että se viheliäisinkin pahantekijä tai vihollinen on ihminen, kaltaisemme. Ettei viha hukuttaisi syvyyksiinsä tai veisi loputtomaan syyllisyyteen.