”MÄ haluan nähdä sinut / eiku haluunki olla yksin / mä haluun muuttaa maalle keskelle kaupunkia”.
Näin laulaa viime vuosina tamperelaistunut Herra Ylppö Ihmiset-yhtyeensä kanssa Lista Hämähäkkimiehen vihollisista -kappaleellaan.
Ristiriitaiseen toivelistaan on helppo samastua. Maailman lähivuosien tapahtumat ovat pakottaneet monen itsevarmemmankin persoonan tarkastelemaan elämäänsä ja valintojaan kahta tarkemmin. Vaikka omat valinnat olisivat kuinka hyvin perusteltuja, voi toisella puolella maailmaa tapahtua jotain, joka kääntää päätöksen seuraukset päälaelleen.
Tässä esimerkkejä.
OSTIN auton helmikuussa 2022. Muutama päivä tilisiirron jälkeen aamun tv-lähetykseen ilmestyi presidenttimme vakavana kertomaan, kuinka naamiot on nyt riisuttu. En ehtinyt elää viikkoakaan ”normaalihintaisen” polttoaineen kuluttajana.
Ystäväni myhäili. Hänen autonsa on hybridi, siis vain osaksi riippuvainen vallanjanoisen yksinvaltiaan vaikutuksista bensamarkkinoihin. Minua kadutti: miksen hankkinut saman tien sähköisempää menopeliä? Sehän on autoilun tulevaisuus muutenkin.
Vuosi eteni. Sähkön hinta pomppasi pilviin. Polttoaineen hinta hieman kesyyntyi. Oli minun vuoroni virnistellä: onneksi en hankkinut sähköautoa!
Onko järkeä kuvitella omia elämänvalintoja sillä tehdasasetuksella, että Suomessa vallitsee rauha myös tulevaisuudessa?
KORONA-AIKA se vasta pakottikin puun ja kuoren väliin. Tarkemmin sanoen työpöydän ja sängyn väliseen rakoon. Vietin osan pandemian pahimmasta vaiheesta opintovapaalla leikkimökin kokoisessa yksiössä.
Vuokrasopimusta allekirjoittaessani oli kokoontumisrajoituksia jokin aika sitten höllennetty. Suunnitelmani oli viettää kaikki valveillaoloaika Tampereen yliopiston Linna-rakennuksen kirjastossa ja kavereiden kanssa kahviloissa. Kämpillä ei tarvitsisi muuta kuin käydä nukkumassa, vai mitä?
Tautitilanne paheni, Linna meni säppiin ja kahvilat kantoivat tuolejaan ja pöytiään varastoon. Joka torstaiaamu siirtelin likaisia astioita tiskipöydällä siten, että ne eivät näkyisi läppärin kameran kuvassa, kun avaisin videoyhteyden graduryhmämme etätapaamiseen.
Kuten Aamulehden Satu Peltola kolumnissaan totesi (AL 1.1.), korona-aika lisäsi suomalaisten halua satsata kotinsa neliöihin – mikä kostautuu nyt, jos runsaat neliöt pitää lämmittää kalliilla sähköllä.
Avuksi huudetaan ydinvoimaa, jonka kannattajille pystytettiin vuonna 2010 ”Itsekkyyden muistomerkki”.
MIHIN koriin tässä uskaltaisi seuraavaksi munansa laittaa? Maalla vai keskellä kaupunkia, kummassa on sähkökatkon aikaan turvatumpi olo? Onko järkeä kuvitella omia elämänvalintoja sillä tehdasasetuksella, että kotiin on varaa, ystäviä tapaa ja Suomessa vallitsee rauha myös tulevaisuudessa? Onko ylipäätään missään mitään järkeä?
Mitä Herra Ylppö näihin mietteisiin sanoisi? Riippuu ehkä siitä, millä hänen Pispalan-kotinsa lämpiää. Arvuutellessa voin hyräillä Ylpön Mustat hevoset -biisiä:
”Ainaiset yllätykset / erot ja kohtaamiset / elomme mustat hevoset”.
