MITÄ lähemmäksi aikuisikä tuli, sitä selvemmäksi nuorelle Kari Liukonsuolle kävi, että hänkin haluaa joskus perheen ja lapsia. Suunta oli selvä siksikin, että raisiolaislähtöinen Liukonsuo kasvoi ympäristössä, jossa perheellistymisen polku oli tyypillinen elämänkulku.
Liukonsuosta tulikin isä ensimmäistä kertaa vuonna 2005. Kuopus syntyi kolme vuotta myöhemmin. Isyys on sekä vastannut ennakkoajatuksia että poikennut siitä kuvasta, mikä Liukonsuolla oli vanhemmuudesta ennen kuin hänestä tuli isä.
”Lapsena ja nuorena mietti, että minkähänlaista aikuisena ja isänä on, kun on kokemusta, varmuutta ja sen sellaista. Loppujen lopuksi sitä on yhtä pihalla kuin nuorempanakin.”
Hän muistaa jännittäneensä vanhemmuutta paljon ennen esikoisensa syntymää. Sikäli turhaan, että isyys on antanut paljon.
”On ollut hauskaa olla lapsille iskä ja viettää perhe-elämää. On tehty kaikkea mukavaa yhdessä.”
Millaiseksi isäksi itsensä mieltää on kysymyksenä samaa sarjaa kuin että millaisena ihmisenä itsensä näkee. Ei sitä voi arvioida ulkopuolisin silmin, sanoo Liukonsuo, mutta pyydettäessä arvioi silti.
”Se riippuu päivästä ja tilanteesta. Uskoisin, että olen mukava ja huumorintajuinen. Huonompiakin päiviä on. Voin olla kireä ja äkäinen, jos jokin painaa.”
LIUKONSUON isyyttä on muovannut myös se, että hänen ja vaimonsa lapset ovat erityislapsia. Erityislapsen isyydessä on omat tunnuspiirteensä.
”Lapsen erityisyydestä riippuen arki voi olla tavallisesta poikkeavaa ja erilaisia terapia- ja sairaalakäyntejä on enemmän. Mutta pohjimmiltaan en näe eroa tavanomaisen ja erityislapsen isyyden välillä.”
Toisen lapsen erityisyys huomattiin välittömästi syntymän jälkeen 14 vuotta sitten. Hänellä on hoitoa vaativia, elimien rakenteisiin liittyviä diagnooseja. Nyt 17-vuotiaan esikoisen diagnoosi neuropsykologisesta kirjosta tarkentui hänen ollessa muutaman vuoden ikäinen.
Diagnoosien kohtaamiset ovat olleet kummankin lapsen kohdalla prosesseja, joita ei voi rinnastaa toisiinsa, Liukonsuo vertaa.
”Neuropsykologinen tulee pikkuhiljaa tietoisuuteen havaintojen kautta, jotka diagnoosi vain vahvistaa. Kliininen diagnoosi tulee aika lailla varoittamatta.”
Liukonsuo haluaa kunnioittaa teini-ikäisten lastensa yksityisyyttä eikä avaa diagnooseja julkisesti sen tarkemmin. Lapset ovat jo iässä, jossa diagnoosit ovat heidän kerrottavissaan, mikäli he niin haluavat. Erityisyys ei kuitenkaan ole perheessä tabu.
”Ei olla siihen ollenkaan lähdetty, että ei kerrottaisi kenellekään, että jotenkin hävettäisiin.”
AIHEESTA puhuminen onkin Liukonsuolle varsin tuttua yksityisillä areenoilla. Hän on mukana erityislasten vanhempien valtakunnallisen vertaistukijärjestön, Leijonaemojen, toiminnassa.
Liukonsuo on ollut muun muassa isien vertaistukiviikonloppujen vetäjänä. Roolissaan hän on havainnut, että vertaistukitapaamiset ovat olleet monelle miehelle tärkeä henkireikä siksikin, että vanhempien oma aika on monessa erityislapsiperheessä harvoin nautittua.
Yhdistyksessä, jonka noin 1600 henkilön jäsenistö on pitkälti naisvaltainen, isätoiminta on ollut pitkään lähtökuopissaan. Liukonsuo arvelee, että jäsenistön sukupuolijakauma leimaa usein virheellisesti käsityksiä siitä, mitä erityislasten vanhempien vertaistuki sisällöltään on.
Yleistys on, että tapaamisissa itketään ringissä ja heilutellaan tunnekortteja, mikä on Liukonsuon mukaan havaittavissa vertaistukitoimintaan tutustuvien miesten näkemyksissä.
”Monet ensimmäistä kertaa vertaistukitapaamisissa olleet miehet ovat tapaamispalautteissa kertoneet tulleensa kokoontumiseen vaimon pakottamina hieman vastentahtoisesti.”
ISÄTOIMINTAA herätelleenä Liukonsuo on huomannut, että miehille tarkoitettu vertaistuki ei osu maaliin, jos tunteiden jakaminen on tukitapaamisen itsetarkoitus.
Tuki pitää rakentaa toiminnan ympärille käärittynä. Miesten kesken tunteita pitää voida purkaa vähitellen ja siinä sivussa, muun tekemisen oheistoimintona. Se vaan toimii paremmin miehillä, että saa leuhkia peltikatto- ja autoremonteista äijäviikonlopun aluksi, Liukonsuo kuvailee.
”Sitten sivulauseesta korkki aukeaa ja päädytään kertomaan, mitä oikeasti kuuluu.”
Siitä, miten menee, ei paljon tarvitse vertaistuen piirissä edes kertoa, kun toiset jo ymmärtävät, mistä puhutaan.
”Ei tarvitse pohjustaa, vaan voi sanoa, että meillä on tämmöinen tilanne. Tukiviidakot ja sairaalakäynnit ovat kaikille tuttuja aiheita. Voi kertoa omat jutut ja niistä nekin, mitkä painaa mieltä. Samalla kuulee, mitä muille kuuluu. Kyllä siellä näkee kosteita silmäkulmia, mutta lasten onnistumisistakin on syytä keskustella.”
Isätoiminnan lisäksi Liukonsuo on ollut Leijonaemojen hallituksessa useamman kauden, mutta on nyt jättäytymässä tehtävästä pois.
Hän kokee, että järjestö on tarjonnut paljon, mutta kun lapset ovat kasvaneet, vanhempien rooli heidän elämässään ei ole samankaltainen kuin lasten ollessa vielä pieniä. Lasten kasvulla on seurauksensa siihen, mitä vanhemmat kaipaavat vertaistuelta. Samalla Liukonsuon oma tapa tehdä työtä toisten hyväksi on muuntunut sisällöltään.
”Vapaaehtoistyön tulevat muodot hakevat vielä muotoaan.”
Erityislasten vanhempien tukitoimintakin on muuttunut vuosien mittaan. Liukonsuon mielestä koko perheiden elementtejä tullut mukaan toimintaan entistä enemmän.
VANHEMMUUS muokkaa ihmistä. Kun lapsi on erityistarpeinen, se muuttaa vanhempaa vielä enemmän.
Liukonsuon mielestä erityislasten isyys on pakottanut häntä henkiseen kasvuun. Oppimista on ollut siinä, että mitään ajallista arvioita esimerkiksi kehityksestä tai mahdollisesta paranemisesta ei voi antaa.
Erityisyys on tuonut elämään myös suhteellisuudentajua.
”Vaimon kanssa tästä joskus puhuttiin, että resilienssi on ehkä vähän liian hieno sana, mutta jotakin sinne päin.”
Asioiden mittakaava on myös äärimmäisen liikkuva määre, joka pohjaa jokaisen omaan, subjektiiviseen kokemukseen.
”Pahin, mitä pystyt kuvittelemaan, on se pahin, mitä sinulle on tapahtunut ja paras, mitä pystyt kuvittelemaan, on parasta mitä sinulle on tapahtunut. Se, mikä on yhden elämässä pahinta, olisi jollekin helpotus. Asteikko on tämä.”
