ASUIN nuoruudessani, 1980-luvun lopulla, jonkin aikaa Lontoossa. Ensimmäisen kerran näin siellä asunnottomia ja oikeasti köyhiä ihmisiä. He asuivat siltojen alla ja lämmittelivät peltitynnyreihin kyhättyjen nuotioiden ympärillä. Elämässäni tällaista ei ollut tullut vastaan. Tilanteen todistaminen ja asian ymmärtäminen olivat itselleni hätkähdyttävä kokemus, joka jäi pysyvästi mieleeni.
Tuohon aikaan ei ollut kännyköitä eikä somea, tieto ei levinnyt sekunnissa ympäri maailmaa. Suomi oli silloin vielä lintukoto, jossa ei näkynyt huonompiosaisia kaduilla, ei ainakaan maaseudulla, mistä minä olin kotoisin. Ehkä siksi asia osui ja upposi minuun voimakkaasti.
Huonompiosaisuus oli tullut näkyvästi esille myös Suomessa. Televisiosta näki, kuinka avustusjonoissa tavalliset ihmiset kulkivat korttelikaupalla hakemaan perustarvikkeita päivittäiseen elämiseensä. Tieto asioista levisi hetkessä jokaisen kotiin ja elämään nykytekniikan avulla. Enää en ollut Lontoossa, vaan joskus aikoja sitten näkemäni ja kokemani asiat olivat tulleet luokseni tähän hetkeen, elämääni, ja herättäneet tajuamaan, kuinka hyvin itselläni asiat olivat ja kuinka iso minun pieni apuni voi olla jollekin lähimmäiselleni.
