Sielu ehtii mukaan

Varpu Miettunen-Hukari, nuorisopappi, Pirkkalan seurakunta

TYÖELÄMÄN myötä olen mukavuudenhaluisena ihmisenä puolivahingossa alkanut täysipäiväiseksi autoilijaksi. Edellisissä työpaikoissa auton käyttö oli pakollista pitkän työmatkan vuoksi, mutta Pirkkalaan pääsee julkisilla niin kätevästi, että auton käyttöä ei voi kovin läpinäkyvästi aina perustella. Tapa on kuitenkin ehtinyt jo muodostua, ja sen sijaan että kulkisin Tampereelta Pirkkalaan kätevästi julkisilla, hurautan rajan yli tottuneesti autolla.

Aina välillä tilanne vaatii julkisen liikenteen käyttöä. Mieleeni on jäänyt eräs päivä viime kesältä, kun kapusin bussin kyytiin ja matkasin ympäri Pirkkalaa muutamien kotikäyntien merkeissä.

Jäin bussista Kyöstillä ja kuljin loppumatkan kävellen. Siinä kulkiessani huomasin yllättäen, miten paljon menee ohi, jos kulkee autolla nopeasti paikasta toiseen. Kiinnitin huomioni siihen, miten luonto muuttuu loppukesästä. Jäsentelin ajatuksiani ja pohdin, millaisia ihmisiä seuraavasta kodista löytyy. Kadulla kulkiessani erääseen ikkunaan koputettiin, ja sen takaa löytyi tuttu nuori, jonka kanssa vaihdoimme kuulumisia. Jos olisin ollut liikkeellä autolla, olisin ajanut senkin kohtaamisen ohi tietämättä, mitä menetän.

LIIKKUESSANI omilla jaloillani muistin vanhan sanonnan. Sen mukaan ihmisen sielu jää jälkeen, jos liikkuu liian nopeasti, kuten hevosella, saati sitten lentokoneella. Täytyy odotella ja rauhoittua jonkin aikaa, että sielu ehtii matkaan mukaan. Sanonnassa on sen verran perää, että omilla jaloillani kävellen huomasin olevani rauhallisempi ja paremmin läsnä. Kiireen tuntu katosi, kun aikatauluihin ei voinut vaikuttaa samalla tavalla kuin autolla kulkiessa.

Vähennänkö siis autoilua? Kenties. Mutta ainakin sielulleni haluaisin antaa enemmän aikaa.