KATSELIN yksivuotiaan kiipeämistä sohvalle ja siitä kurkottamaan kohti kissankiipeilypuun ensimmäistä oksaa. Kiipeilyä lapsi tehosti toistamalla ponnekkaasti ”mau”-äännettä. Tämän ikäinen elää vielä hetkessä, jossa mikä tahansa on mahdollista. Vasta edessäpäin on se hetki, kun tulee täsmällisempi tietoisuus omasta ihmisyydestä ja vähitellen sen mukanaan tuomista rajoitteista.
Kasvu omaksi itseksi jatkuu läpi koko elämän.
Kasvun maaperäksi tarvitaan ravinnon lisäksi paljon muutakin.
Tiedetään, että ihokosketuksella ja rakastavalla katseella on mullistava vaikutus vastasyntyneen kehitykselle. Ja kyllä vauvan silmiin ja suloisuuteen uppoutuessa aikuinenkin voi hetkittäin tavoittaa jotain elämää suurempaa hellyyttä ja yhteyttä.
Mutta sitten on tuon kaiken ihanuuden kääntöpuoli; kun lapsi kasvaa, olisi osattava olla se ikävä aikuinen, joka asettaa rajoja. Ilman niitä ei ole riittävää turvaverkkoa kasvun suojaksi.
JOKAINEN kiipeää omassa tahdissaan yhä ylemmäs, tavoittelemaan oman maailmansa äärirajoja. Noiden rajapintojen tuntumassa aikuisen tehtävä tulee vuosi vuodelta mutkikkaammaksi kun on pystyttävä tekemään päätöksiä siitä, milloin rajoitan, milloin kiellän, milloin autan ja milloin lohdutan.
Virheitä sattuu, mutta pääasia olisi jaksaa olla läsnä lapselle – vielä silloinkin, kun ovet paukkuvat siinä huoneessa, joka teinivuosina muistuttaa paljon enemmän jonkin muun lajin asuinsijaa kuin ihmisen.
Vaikka välillä näyttää siltä, että ihmislapsi joutuu etsimään identiteettiään vaatimuksia ja vaaroja vilisevässä viidakossa, niin kyllä näkymä sittenkin kääntyy valon puolelle. Riittävällä rakkaudella varustettuna pienikin voi unelmoida ja katsoa rohkeasti ylimpiin oksiin, jotka yltävät melkein taivaaseen saakka.
