Kolumnit
|
Musiikki, Kulttuuri, Elokuvat ja tv-sarjat, Elektroniikka, Palvelut

Joka omistaa musiikkimakusi ja lomakuvasi, omistaa lompakkosi

Kirjoittaja /
Kirjoittaja Sanni Harmanen on toimittaja, joka osaa Spotifyn mainokset jo ulkoa.
Sanni Harmanen

KORVIINI kantautui radiosta sulosäveliä. Voiko se olla? Voi kyllä: Pariisin kevät on julkaissut uuden albumin! Fani minussa päätti lähteä levykaupoille heti, kun tulisi seuraavan kerran asiaa Tampereen keskustaan.

Sitten tuli mutta. Mutta millä minä sitä levyä kuuntelisin? Enhän ole aikoihin omistanut toimivaa cd-soitinta.

Huokaisten avasin Spotifyn. Tästä tulisi työmaa.

KUULUN sukupolveen, jonka lapsuudenkodin hyllyssä kilpailivat kirjojen kanssa elintilasta ensin vhs-kasetit, sitten solakammat dvd-kotelot. Jossain kohtaa fyysinen hylly jätettiin rauhaan ja alettiin täyttää tallentavaa digiboksia klassikkoelokuvilla, joita voisi katsoa ”sitten joskus”.

Nykyään tuntuu ihmeelliseltä ajatukselta, että omistaisin elokuvia edes digiboksiin taltioituna nimenä listassa. Varmaan yhtä ihmeelliseltä kuin menneisyyden ihmisistä olisi tuntunut ajatus sarjojen ja elokuvien virtuaalisista buffetravintoloista, suoratoistopalveluista, joissa asiakas voi kuukausimaksua vastaan herkutella juuri niin paljon kuin haluaa.

Nykypäivänä fanitus ja viihteen kulutus eivät enää edellytä omistamista.

SEISOVA pöytä -meininki pätee myös musiikkiin, joskin musiikkipalveluista on sentään saatavilla ilmaisversioitakin. Niiden hinta maksetaan mainoksilla ja aina päällä olevalla satunnaistoistolla.

Kun siis yritän tutustua Pariisin kevään vuoden 2024 julkaisuihin, Spotify täyttää pakko-shuffleni paitsi yh­tyeen vanhoilla hiteillä, myös PMMP:n ja Olavi Uusivirran tuotannolla 20 ja 10 vuoden takaa.

Ongelma ratkeaisi verkkopankin käänteessä. Tuntuisi kuitenkin hölmöltä maksaa kuukausittain musiikista, jota ei saa omaksi. Spotifyssa menetän suosikkilevyni välittömästi, kun sen tekijä tai julkaisija ei enää halua pitää sitä tarjolla palvelussa. Epätodennäköinen skenaario, mutta mahdollinen. Vai mitä, Neil Young?

VIELÄ kieroutuneemmalta tuntuu ajatus, että minun pitäisi alkaa maksaa jättiyhtiöille lempibiisieni lisäksi myös omista hengentuotteistani – muistiinpanoista, lomakuvista, vanhoista yliopistoesseistä. Tarkemmin sanoen niiden säilyttämisestä.

Googlen pilvipalvelu on kännykkääni ja tietokoneeseeni kytketty piru valepuvussa. Mahdottoman kätevä paikka tallentaa kännykkäräpsyjä, ajatelmia ja muuta tärkeää.

Nyt, vuosien ahkeran ruokkimisen jälkeen, pilvi on alkanut huutaa täyteyttään. Onpa ruoja jopa uhannut estää tiedostojeni muokkaamisen, jos tallennustila kilahtaa 100 prosenttiin. Mutta kas – jos alan maksaa lisätilasta, saan ensimmäisen kuukauden alennuksella.

Tähän ongelmaan on sentään helppo ratkaisu. Sen nimi on ulkoinen kovalevy. Sitä päivää odottaessa, kun elektroniikkajätit keksivät poistaa läppäreistä cd-asemien lisäksi myös usb-portit.