Sitten tuli mutta. Mutta millä minä sitä levyä kuuntelisin? Enhän ole aikoihin omistanut toimivaa cd-soitinta.
Huokaisten avasin Spotifyn. Tästä tulisi työmaa.
Nykyään tuntuu ihmeelliseltä ajatukselta, että omistaisin elokuvia edes digiboksiin taltioituna nimenä listassa. Varmaan yhtä ihmeelliseltä kuin menneisyyden ihmisistä olisi tuntunut ajatus sarjojen ja elokuvien virtuaalisista buffetravintoloista, suoratoistopalveluista, joissa asiakas voi kuukausimaksua vastaan herkutella juuri niin paljon kuin haluaa.
Nykypäivänä fanitus ja viihteen kulutus eivät enää edellytä omistamista.
Kun siis yritän tutustua Pariisin kevään vuoden 2024 julkaisuihin, Spotify täyttää pakko-shuffleni paitsi yhtyeen vanhoilla hiteillä, myös PMMP:n ja Olavi Uusivirran tuotannolla 20 ja 10 vuoden takaa.
Ongelma ratkeaisi verkkopankin käänteessä. Tuntuisi kuitenkin hölmöltä maksaa kuukausittain musiikista, jota ei saa omaksi. Spotifyssa menetän suosikkilevyni välittömästi, kun sen tekijä tai julkaisija ei enää halua pitää sitä tarjolla palvelussa. Epätodennäköinen skenaario, mutta mahdollinen. Vai mitä, Neil Young?
Googlen pilvipalvelu on kännykkääni ja tietokoneeseeni kytketty piru valepuvussa. Mahdottoman kätevä paikka tallentaa kännykkäräpsyjä, ajatelmia ja muuta tärkeää.
Nyt, vuosien ahkeran ruokkimisen jälkeen, pilvi on alkanut huutaa täyteyttään. Onpa ruoja jopa uhannut estää tiedostojeni muokkaamisen, jos tallennustila kilahtaa 100 prosenttiin. Mutta kas – jos alan maksaa lisätilasta, saan ensimmäisen kuukauden alennuksella.
Tähän ongelmaan on sentään helppo ratkaisu. Sen nimi on ulkoinen kovalevy. Sitä päivää odottaessa, kun elektroniikkajätit keksivät poistaa läppäreistä cd-asemien lisäksi myös usb-portit.
