Mainosmaakarit lupaavat usein uutuustuotteiden olevan suomalaiseen makuun. Sotaisista yhdysvaltalaisjuuristaan huolimatta suomalaisen maun ytimeen on iskostunut Cooperin testi.
Suomen kouluissa ja asevoimissa on asetettu kellot mittaamaan kahdentoista minuutin kulumista jo puolen vuosisadan ajan. Missään muualla maailmassa juoksurataa ei ole kierretty samanlaisella tarmolla.
Päätalon tuotannon huippuhetkiä ovat rakoilla ja känsillä kuorrutetut kuvaukset metsäsavotoilta ja tukinuitoista. Kirjailija kuorii eli parkkaa pöllejä niin raivokkaasti, että hän kohoaa kruunaamattomaksi ”parkkuulanssien kuninkaaksi”.
Kahdentoista minuutin juoksutesti on armotonta rääkkiä, jonka päätteeksi heittäydytään voimattomina maahan. Se on verenmaun ja raivokkaan suorittamisen oodi – ankara suo, jonka juoksija yrittää Koskelan Jussin tavoin taltuttaa.
Samanlaista ylpeyttä liitetään takavuosien Cooper-tuloksiin. Koulu- ja armeijavuosien juoksukuninkaat muistelevat suorituksiaan hartaasti, ja nykynuorison juoksukyvyttömyydelle naureskellaan keskustelupalstoilla sekä kommenttikentissä.
Likipitäen kaikilla on käsitys siitä, millainen metrimäärä on Cooperin testissä juhlinnan arvoinen. Tulosten vaivaton vertailtavuus lienee toinen selitys juoksutestin suosioon. Raadannan jo kerran selvittäneet saavat ikuisen oikeuden arvioida uusien sukupolvien suorituksia.
Metrimäärän voi satunnaisessa keskustelussa lipsauttaa yhä ilmoille pientä ylpeyttä tuntien. Ei verraton suoritus, mutta aivan kelvollinen kuitenkin.
Pirkkahallin juoksurata on kuitenkin normaalin ratakierroksen sijaan 300 metriä pitkä. Sitä opettaja ei tiennyt tai ottanut huomioon. Tulokset laskettiin niin kuin kierros olisi ollut 400 metrin mittainen.
Sen olen yleensä jättänyt mainitsematta.
