Jo musikaalin alkumetreillä yleisö osoitti olevansa hereillä ja nauttivansa esityksestä täysin siemauksin. Katsojat palkitsivat näyttelijät ja orkesterin koko ajan jatkuneilla aplodeilla sekä riemullisilla kiljahduksilla.
Dingo-musikaali johdatti läsnäolijat runsaaksi pariksi tunniksi porilaispumpun ainutkertaiseen maailmaan, joka kosketti suomalaisia niin kaupunkikeskuksissa kuin syvän maaseudun lavoilla. Koko Suomi seisoi vakaasti Neumannin ja hänen kokoonpanonsa takana.
Jos Komediateatterin dingolaiset olisivat jatkaneet uuden setin musikaalia, esittäneet sen yleisön pyynnöstä toistamiseen, olisi hysteria päässyt suuresti valloilleen. Niin hehkuvaa meininki oli jo ensi-illan aikana.
Käsikirjoituksessa on lihaa luun ympärillä. Musikaali toimii tehokkaana tietopakettina maineikkaasta porirock-yhtyeestä sekä sen raketinomaisesta lennosta tuntemattomuudesta koko kansan yhteiseksi omaisuudeksi.
Kuikkaniemi ja Kanerva käsittelevät Dingon tapahtumat realistisesti. He eivät maalaile kiiltokuvamaista elämää, eivätkä ryve elämän nurjan puolen heittämissä ongelmissa.
Musikaali on kiitettävän tasapainoinen tekstin ja musiikin suhteen. Toki yleisö janoaa koko ajan seuraavia hittejä, mutta tekijät ovat valinneet kappaleet tarkalla seulalla.
Kieli tekee taiturimaisesti kunniaa Porin murteelle. Dingolla on tukevat juuret, ja ne ovat porilaisessa maaperässä.
Kun olemme isosti musiikin maailmassa, avainasemassa ovat muusikot, tunnelman virittäjät ja sen ylläpitäjät. Valtava kiitos Tampereen Komediateatterille, kun olette satsanneet elävään musiikkiin kunnolla. Antti Vauramo, Jaakko Kiuru, Kalle Penttilä, Sampo Sundström, Kim Wirzenius, Jari Heino, Timo Tolonen, Jukka Frogley Mänty-Sorvari ja Miika Perkiö hoitavat homman kiitettävästi kotiin. Ensi-illassa ei kerrottu, ketkä kaikki mestarit olivat juuri tällä kerralla mukana. Meno oli kuitenkin mukaansatempaava.
Kesäkuussa Neumannin keltaisissa Hai-saappaissa on Joel Mäkinen. Saska Pulkkinen tekee pääroolin heinä-elokuussa.
Mäkinen on totaalisesti sielultaan ja ruumiiltaan Neumann. Hän välittää suorastaan viiltävästi tulisieluisen muusikon tunnelataukset niin glorian silmässä kuin yksinäisyyden ja alakulon syöväreissä.
Mäkinen on väkevä Dingo-tulkki. Hänen karismaattisuutensa kantaa epävarmasta tulevaisuuden etsijästä juhlituksi supertähdeksi.
Taneli Läykki Quuppana taitaa ilopillerisyyden ja mainion velmuilun. Hän elää roolissaan todeksi mottoansa ”Ainoastaan sydämellään näkee hyvin – tärkeimpiä asioita ei näe silmillä.”
Jonttuna nähdään ryhdikäs Patrik Hvitsjö, jonka läsnäolevaisuus on vertaansa vailla. Tarkkakatseinen nuorukainen tarjoaa taustatukea pomolle, ja hän on eloisa muusikko. Hvitsjö on hengenluoja, pelinrakentaja.
Pyry Smolander tarjoaa Peten osassa tervettä kyseenalaistamista. Isojen ajatusten mies nauttii kunnioitusta, joka kumpuaa hänen oivaltavasta verbaalisuudesta. Smolander on omaksunut roolihahmonsa uniikin maailman.
Olli Tulkki Pepenä tuo bändiin nuoruuden rajatonta voimaa ja paloa.
Dingon vahvuus oli vahvoissa persoonissa. Tämä henkilögalleria saa totuudenmukaiset kasvot Kaisa Kuikkaniemen ja Otto Kanervan Dingo-musikaalissa.
Neumannin perhearki taustoittaa uskottavasti hänen elämänkaartaan. Keskeisimmässä roolissaan Sinikka Salminen on kannustava ja ymmärtävä äiti, jonka sydän sykkii niin merille kaipaavalle nuorukaiselle kuin rocklavojen kuninkaaksi halajavalle monilahjakkuudelle.
Eppu Salminen marssittaa näyttämölle nyrpeän isän ja liukaskielisen managerin Lasse Norreksen. Salminen on mestarillinen luonnenäyttelijä, ja niille taidoille on tässä musikaalissa erityinen tarve.
Matleena Junttanen Neumannin sydämenvalittuna keitetään monessa liemessä. Kumppanin osa tuo tämän elämään tilaamattomia sattumuksia ja tapahtumia. Junttanen on roolissaan kunnioitettavan realisti. Rakkaus kestää kaiken.
”Hän on nahkatakkinen tyttö / Se sama tyttö on nähnyt helvetin / Nahkatakkinen tyttö / Se sama tyttö on uskonut ihmisiin / Hän on nahkatakkinen tyttö / Se sama tyttö on nähnyt helvetin / Nahkatakkinen tyttö / Se sama tyttö on uskonut ihmisiin”
Kanervalla on taito tuoda olennainen näkyväksi. Dingon kohdalla tämä merkitsee yhtyeen jättämän perinnön vaalimista. Muusikot oivaltavat, että he ovat yhdessä enemmän.
Minullakin oli Dingo-juliste, jonka sain muistaakseni Suosikki-lehden mukana. Pääsin myös mukaan Dingo-tunnelmaan hänen keikallaan kotiseudulleni. Muistan tarkasti, miten luokkakaverini ja itse heidän joukossaan odotimme Savon Sanomiin ilmestyväksi mainosta, joka kertoi villitsijän rantautumisesta maakuntaan. Toive täyttyi.
Elina Vättö on loihtinut kuteet, jotka ovat kaikille 1980-luvulla eläneille tuttuja vermeitä. Neumann oli persoonallisen ja kauniin perään. Dingon esiintymisavut olivat omaa luokkaansa kekseliäisyydessään.
Pirjo Leinon loihtimat kampaukset ovat piste iin päälle, viimeinen silaus täydelliselle kattaukselle.
Kun Suomi koki vuonna 1984 jotakin ainutlaatuista, koemme nyt 40 vuotta myöhemmin sitä samaa Dingo-mysteeriä Tampereen Komediateatterissa.
”Ja käsi kädessä kuljemme taloon autioon / Ja se minua niin ravistaa / Ja tämä hetki saa minut pian aivovaurioon / Kun talon aution kanssasi jaan / Ja käsi kädessä kuljemme taloon autioon / Ja tämä hetki saa minut pian aivovaurioon”
Bravo!
