”Ne ovat niin kertakaikkisen ihmeellisiä ja upeita, kun ne leimuavat taivaalla eri väreissä. Sanoin ei voi selittää sitä tunnetta, mitä kokee niitä katsellessa. Hullaannuin niihin täysin.”
Tuon ensikohtaamisen jälkeen valokuvausta jo pitkään harrastanut Vuorisola alkoi kuvata niitä aina kuin vain mahdollista. Netin sovelluksesta hän seuraa revontuliennusteita, jotka kertovat, missä ja milloin revontulia on odotettavissa.
”Revontulia näkyy näillä meidän leveysasteilla elokuun puolivälistä huhtikuun puoliväliin, Tampereen korkeudella pari kertaa kuukaudessa, jos sää on selkeä.”
”Kun olosuhteiden ennustetaan olevan revontulille suotuisat, hyppään autoon ja lähden vaikka puoliltaöin niitä metsästämään, kauaksikin.”
Tällainen tilanne sattui taannoin myöhään huhtikuisena iltana. Revontuliennuste oli hyvä, ja Vuorisola lähti ajelemaan pilvisestä Pirkkalasta kohti selkeämmän taivaan seutuja.
”Ajoin Pälkäneelle, ja sieltä matka jatkui Iittalaan päin. Siellä käännyin sivutielle ja lähdin kävelemään pimeää metsätietä pitkin tarkoituksenani löytää hyvä kuvauspaikka. Yhtäkkiä kuulin ihan selkeää suden ulvontaa. Silloin kokosin kuvausjalustan ja lähdin pikavauhtia autolle. Revontulien kuvaaminen jäi sillä kertaa siihen.”
ANITTA Vuorisola innostui valokuvaamisesta työssään Aamulehdessä.
”Kun aloitin siellä työt vuonna 1975, työskentelin arkistonhoitajana ja jouduin jatkuvasti tekemisiin kuvien kanssa. Toimittajat toivat minulle juttujaan, luin ne ja hain niihin sopivat kuvat lehden neljän miljoonan mustavalkokuvan arkistosta.”
ALLA olevasta galleriasta voit klikata Anitta Vuorisolan luontokuvia suuremmaksi.
Myöhemmin mustavalkokuvat vaihtuivat värinegoihin ja -dioihin ja lopulta digikuviin, jotka arkistoitiin asiasanan mukaan.
“Kuvia katselemalla rakastuin silloin kuvaan.”
Kuvaamisen saloihin Vuorisolaa johdatti hänen hyvä ystävänsä, Aamulehden edesmennyt legendaarinen kuvaaja Raine Lehtoranta.
“Kuljimme kuvaamassa yhdessä. Hän opetti minulle senkin, että aina ei tarvitse kuvata vain kauniita asioita.”
VUORISOLAA kohtasi iso menetys vuonna 2004, kun hänen aikuinen poikansa kuoli. Silloin hän lopetti kokonaan kuvaamisen muutamaksi vuodeksi.
“En vain pystynyt tuolloin kuvaamaan, mutta innostus heräsi uudelleen, kun sain Onni V. Tuiskun säätiöltä apurahan. Sen turvin matkustin Kroatiaan ja Bosnia-Herzegovinaan kuvausmatkalle. Matkasta kirjoitin jutut Aamulehteen.”
“Huomasin silloin, kuinka kuvaaminen hoiti pojan kuoleman jälkeistä suruani. Kuvaaminen on ollut minulle terapiamuoto.”
Valokuvaaminen on myös lähentänyt Vuorisolan luontosuhdetta.
“Luonto hoitaa ihmisen mieltä aivan uskomattomalla tavalla.”
ANITTA Vuorisola kokee itsensä erityisesti maisemakuvaajaksi. Kuvauskohteet löytyvät niin kotimaasta kuin ulkomailta. Viime vuonna hän esimerkiksi matkusti kameransa kanssa ensin Kaukoitään ja loppuvuodesta revontulia kuvaamaan Norjan Tromssaan.
Viime vuosina Vuorisola on kuvannut maisemien lisäksi henkilöitä ja lemmikkejä. Luontokuvaus on laajentunut maisemista luontokappaleisiin.
“Pari vuotta sitten innostuin erityisesti sudenkorentojen kuvaamisesta. Nyt viime aikoina olen hurahtanut lintuihin.”
Vuorisola kertoo silmät loistaen silkkiuikkupariskunnasta, jonka hän kohtasi tänä keväänä kosintamenoissa Pereensaaren edustalla.
“Kun sain vielä tallennettua niiden parittelun, olin ihan täpinöissäni. Sen jälkeen olen käynyt säännöllisesti seuraamassa niiden pesintää näköetäisyydellä Pereensaareen johtavasta tiestä.”
Silkkiuikkujen pesässä Anitta Vuorisola myös huomasi oudon yksityiskohdan, kun hän oli Pereensaaressa kuvauksissa tätä juttua varten. Pesässä oli yksi iso valkoinen muna ja kaksi pienempää rusehtavaa.
Arvoitukseksi jäi, miksi näin ja millainen lintu isosta munasta olisi kuoriutunut, sillä pian kuvauksen jälkeen Pyhäjärven nouseva vesi ja kova tuuli tuhosivat pesän ja huuhtoivat munat järveen. Nyt Vuorisola tallentaa kameraansa tutun lintupariskunnan pesinnän onnistumista sen pikavauhtia rakentamassa uudessa pesässä.
Tänä kesänä hänen ohjelmaansa kuuluu myös kuvausretki Kuhmon Vartiukseen yhdessä Tampereen valokuvausseuran luontokuvausryhmän kanssa. Siellä kuvausporukka viettää kolme päivää piilokojussa karhuja ikuistamassa.
Vuoden 2018 lopussa Anitta Vuorisola irtisanottiin Aamulehdestä 44 palvelusvuoden ja työuransa yhdeksänsien yt-neuvottelujen jälkeen.
“Olen kuulunut usean vuoden Tampereen valokuvausseuraan ja tässä vaiheessa aloin osallistua valtakunnallisiin valokuvauskilpailuihin. Halusin haastaa itseäni kuvaajana myös osallistumalla kansainvälisiin valokuvakilpailuihin.”
Niissä Vuorisolalle on kertynyt menestystä. Federation Internationale del´Art Photographique eli kansainvälisen valokuvataiteen järjestö on myöntänyt hänelle EFIAP-arvonimen (Excellence FIAP). Hänelle on myönnetty myös Nordisk Stormästare i Fotografi -pronssitason arvonimi.
