OLISI vaikea järjestää nostalgista kotiseuturetkeä 1990-luvun alun nuorille. Kaikki on muuttunut. Loukonlahti on ennallaan niin kuin monet asuntoalueet, mutta Kurikassa oli aikanaan vain marjapuskia. Minne niitä retkeilijöitä nyt kuskaisi?
Suupanmäen viikonloppuillat ovat ihan kuolleita, kun kukaan ei istuskele kaupan ikkunalaudalla. Uusi polvi ei tiedä edes marketin vanhaa nimeä, Separia. Se on Pirkanpoika nyt.
Siwa-piitsi eli virallisesti kaupan lastauslaituri on kadonnut taivaan tuuliin. Silloiset nuoret olivat toista maata kuin nykyiset, joista vain joka kymmenes ottaa kuukausihuppelin. Tupakkia näistä uusista vetelee vain joka kahdeskymmenes. Älkää siis tulko tuon ajan nuoret valittamaan nykynuorten kelvottomuutta, sillä muuten muistelen nuoruuttanne lisää. Kesäyössä sentään päräytellään mopolla ihan vanhaan malliin.
Koulukeskus on laitettu täyteen remonttiin. Ei ole Jässin pajaa eikä Antsun koppia. Alakouluista vain Hyrsinki on entisellään.
Haikan kioski ansaitsisi suojelupäätöksen, sillä se on kultajyvänen Pirkkalan historiaa.
HAIKAN kioski ansaitsisi suojelupäätöksen, sillä se on kultajyvänen Pirkkalan historiaa. Se kuvastaa aikansa rakennustyyliä ja nuorisokulttuuria. Ei muuta kuin vuoden 1986 Opel Kadett (uusinta korimallia) siihen parkkiin, ja Aki Kaurismäelle olisi tarjolla vintage-mallinen kuvausmiljöö. Samalla on muistettava, että kioski on alkuperäiseltä ja aidolta nimeltään Pulju.
Petriläisen Pasi on herättänyt Puljun eloon ainakin kahdeksi kesäksi. Siellä hänen ikäluokkansa oli jatkoilla, kun Seuris oli mennyt kymmeneltä kiinni tai oli lauantaisin varattu muistotilaisuuksiin. Puljua ja Seurista lukuun ottamatta Pirkkalan sosiaalihistoria on hukattu.
Helpointa on muistella Partolaa, koska siellä ei ollut mitään nuoruudenmuistoiksi kelpaavaa. Nykyiset marketit ovat ilmestyneet joutomaalle.
MENNEISYYDESSÄ ei voi kuitenkaan elää. Surullisimpia paikkakuntia ovat ne, joiden vanhoissa taloissa on vain pitserioita ja kirppareita. Bob Dylanin sanoin: ”Joka ei tee syntymää, se tekee kuolemaa.”
Erityisesti toivon, että kahta asiaa varjeltaisiin. Ensinnäkin olisi tärkeää, että jokaisesta kaadettavasta puusta mietittäisiin, onko sen kaataminen sittenkään pakko. Talousmetsiä tarvitaan, mutta ne saisivat olla vähän kauempana.
Toinen tärkeä pala pysyvyyttä on kirkon edessä olevan Ollilan pelto. Toivon, että se säilyttäisin ikuisesti. Se muistuttaa siitä kiinalaisesta viisaudesta, että kupissa on tärkeintä sen keskellä oleva tyhjä tila.
