OLIN ennen pääsiäistä kaupassa ja onnistuin pakkaamaan mielestäni oikein hyvin vetokärryni laukun piukkaan ja täyteen, vain muutama kevyt tavara jäi erilliseen kassiin. Olin itseeni ja toimiini tosi tyytyväinen. Pyhät saavat tulla.
Vaikka kärry oli raskas, matka sujui. Paluureitti oli selkeänä mielessäni, mutta ajattelin vilkaista, missä kunnossa usein käyttämäni oikopolku on. En ajatellut suinkaan mennä siitä. Pieni töyssy ja jokunen lumi-jääkimpale, en ollut muiden liikkujien tiellä.
Ja sitten suitsait makasin maassa oikea käsi alinna, vetokärryn kahva sen päällä ja loput minusta pinon päällimmäisenä. Tiesin, että en pääse jaloilleni ehkä ollenkaan ilman apua.
Ja ihme tapahtui. Pyöräilijä pysähtyi, miesääni kertoi olevansa sairaanhoitaja ja samalla hän ponnekkaasti alkoi purkaa pinoa kertoen koko ajan, mitä hän tekee. Sitten kuului toinen miesääni ja hän kertoi olevansa lääkäri, hän kysyi haluanko Acutaan. Minä en halunnut.
Sairaanhoitaja jatkoi puuhaa ja lopuksi nosti minut jaloilleni ja ohjasi minut turvallisen kotireitin suuntaan. Pääsin kotiin ja myöhemmin hoidon piiriin. Vain tässä voin kiitää saamastani asiallisesta, ystävällisestä avusta. Itse opin sen, että ohi ei saa mennä, kun kysymällä voi olla suureksi avuksi.
Sirkku Ollila
Pirkkala
