LAPSUUTENI liikuntatuntien hiihtopäivät alkoivat aina punaiselta ladolta Naistenmatkantien varressa.
Joku luokkalaisistani sivakoi paikallisessa urheiluseurassa, toinen taas viiletti loma-aikaan Alpeilla. Opettaja ohjeisti nämä hiihtotaiturit kiertämään kolmisen kilometriä pitkää Killon pururataa.
Ladon pihalta kouluikäiset karpaasit ampaisivat kohti metsää. Heidän kulkunsa oli huoliteltua luisteluhiihtoa.
Minä en osannut juurikaan hiihtää. Tyylini haparoi horjuen perinteistä hiihtotapaa ja tekniikkani muistutti juopuneen yrityksiä pysytellä pystyssä aamun pikkutunneilla. Seurauksena oli toistuva tuiskahdus hankeen.
MEIDÄT heikomman pään hiihtäjät patistettiin niin sanotulle peltolenkille, joka oli pururataa lyhyempi. Tuskin latu oli kilometriäkään, mutta matka peltoaukealla tuntui loputtomalta. Paluu punaisen ladon pihaan siinsi aina yhtä kaukana.
En oppinut milloinkaan nauttimaan hiihtämisestä. Äidin vaivalla voitelemat sukset olivat joko toivottoman liukkaat tai sitten ne tarrautuivat latuun kiinni kuin täi tervaan. Kaikesta huolimatta opin kuitenkin sietämään hiihtotunteja. Siihenkin oli syynsä, eikä se ollut suksilla sivakoimisen ilo.
Suksi liikkui kankeasti, lumi valui toppahousujen lahkeesta villasukkiin
Meidän peltolenkkiläisten keskuuteen syntyi kollektiivisen kehnouden sinetöimä yhteisöllisyys. Suksi liikkui kankeasti, lumi valui toppahousujen lahkeesta villasukkiin, mutta rupattelu lämmitti. Osaamattomuutensa edessä ei tarvinnut olla yksin.
TODEN teolla kamalaksi hiihtäminen muuttui silloin, kun sekuntikellot käynnistettiin. Jokatalvisia hiihtokilpailuja ei voinut välttää, vaan jokaisen koululaisen oli lykittävä aika tilastoihin hiihtämishaluttomuudesta huolimatta.
Ladun varteen ei voinut enää pysähtyä jaarittelemaan, kun lyhyt peltolenkki vaihtui kolmen kilometrin kilpahiihdoksi kelloa vastaan. Piiskasin itseäni vimmaiseen yritykseen. Matka kohti Killon kuntopistettä kohti tuntui Tour de Skin loppunousun veroiselta ponnistukselta.
Loppumatkan pääsi sentään loikottelemaan alamäkeä, jonka päässä odotti jälleen punainen lato ja pahvimukillinen kuumaa mehua. Taistelu oli ohi ja Killon voittamattomilta tuntuneet mäet selätetty.
Masentava yllätys koitti, kun tulokset niitattiin seuraavana aamuna Nuolialan ala-asteen aulan ilmoitustaululle. Olin jäänyt ikäluokassani toiseksi viimeiseksi. Viimeisenä oli kohtalontoverini peltolenkkiporukasta.
HIIHTOURANI päättyi yhtäaikaisesti yläasteen kanssa. Sukset jäivät Pirkkalan yläasteen urheiluvälinevarastoon, sillä en jaksanut hakea niitä sieltä milloinkaan pois.
Tällä viikolla Pirkkalainen uutisoi Pirkkalan yläasteen vanhan liikuntasalin purkamisesta. Salin yhteydessä sijaitsi myös pieni urheiluvälinevarasto.
Mikäli purkumiehet löytävät jostakin välinevaraston uumenista Fischerin keltaiset sukset, ne kuuluvat todennäköisesti minulle. Tässä vaiheessa niitä ei tarvitse enää palauttaa.
KUN katson kuulaana talvipäivinä ohikiitävien himohiihtäjien riemua, mielessä on yksi ajatus: ehkä hiihtäminen ei olekaan niin kamalaa kuin alakouluikäisenä kuvittelin.
Kenties eräänä päivänä on aika palata Killon laduille. Vaikka punaista latoa ei enää ole, hiihdän silloin korkeintaan peltolenkin mittaisen matkan – ja varmasti ilman sekuntikellon tikitystä.
