”AUTIOMAA on vaarallinen paikka. Kukaan ei mene autiomaahan, ellei ole aivan pakko.”
Jotenkin näin alkavat kertomukset, joissa tarinan kartta rakennellaan pehmeään hiekkaan. Autiomaassa seikkailevat vuorollaan erilaiset raamatunhenkilöt. He etsivät milloin mitäkin: elämän suuntaa, omaa paikkaa, polkua kotiin, jonkinlaista johdatusta. Aina välillä on pysähdyttävä odottamaan ja suunnattava kulkua uudelleen. Maisema ympärillä vaihtuu ja elää ja samalla tuntuu, että mikään ei muutu. Jos ei ole tarkkana, joutuu helposti hukkaan.
Ei kai mikään ihme, että autiomaata käytetään myös jonkinlaisen oman elämän etsinnän kuvana. Jonkinlaisen ajanjakson, jossa kasvu tai oppiminen tapahtuu salassa. Voi olla, että tie autiomaahan on kulkenut kriisin kautta. Voi olla, että sinne on vain ajautunut ilman sen suurempaa elämänmullistusta. Yhteistä kai kuitenkin on, että kun taivallus tai tarpominen oman elämänsä autiomaassa päättyy, voi sieltä tulla ulos jonkin uuden kanssa.
JOTENKIN salatun, kasvun ja oman paikan pohtimisen teemat elävät täällä marraskuun lopulla. Adventti häämöttää jo horisontissa, mutta vielä kuljetaan valvomisen, oikeudenmukaisuuden ja kahden maailman maisemissa. Mikä voisi olla se uusi alku, jota kohti nyt kuljet? Jos nyt kulkisit autiomaassa, mitä sinne jättäisit? Mitä haluaisit saada sieltä mukaasi?
Kulkiessaan autiomaassa Abraham pysähtyy autiomaan laidalle. Jumala, kuljethan vielä mukana?
Ja joka kerta Jumala vastaa: täällä olen.
