ÄITINI täytti 81 vuotta ja paria viikkoa myöhemmin kaatui niin, ettei pysty liikkumaan ilman kipuja. Hän siirtyi laitoksesta toiseen kuntoutuakseen tarpeeksi, että voisi palata takaisin kotiinsa asumaan. Minä, ainoana tyttärenä, ryhdyin järjestelemään hänen asioitaan ja hankkimaan hänelle esteetöntä palvelutaloasuntoa. Päivät täyttyvät äidin asioiden miettimisestä ja vanhuspalveluihin tutustumisesta. Aamulla herätessäni mielessä on ensimmäisenä äidin asiat.
Minne hautautui oma elämäni? Tuntuu kuin se olisi laitettu syrjään, tyhjäkäynnille, kunnes saan äidin asiat kuntoon ja voin taas rauhallisin mielin elää omaa elämääni. Vai voinko enää koskaan? Kohtalotovereitani on paljon, niitä, jotka hoitavat iäkkäitä vanhempiaan ja jäädyttävät oman elämänsä ehtiäkseen ja jaksaakseen kaiken. Mistä sitä voimaa siihen jaksamiseen saa? Ja mistä niitä lisätunteja, että ehtisi hoitaa kahden ihmisen asiat ja elämät? Halu auttamiseen ja hoivaamiseen on kuitenkin suuri ja sisäsyntyinen.
AIKOINAAN koko suku asui lähekkäin, ja vanhukset hoidettiin yhdessä ilman, että yksi ihminen kantoi taakan yksinään. Nykyään on toisin, ja usein kaikki on usein yhden ihmisen kontolla. Byrokratia kaikkine tietosuojalausekkeineen on tuskastuttavan sekava. Paljon tämä ainoa tytär tarvitsee henkisiä voimavaroja, että kaiken jaksaa hoitaa ja vielä elää omaa rikasta elämäänsä samalla.
Kädet siis ristiin illalla ennen nukahtamista ja harras pyyntö, että uni antaisi levon ja jaksamisen seuraavaankin päivään. Pitää myös muistaa antaa itse itselleen armoa ja luvan pärjätä niillä resursseilla, joita käytettävissä on.
