TAAS ollaan tutussa tilanteessa. Tunteita on niin paljon, että ne tuntuvat puskevan väkisin ulos, ja kuinka ollakaan, niin käy. Suuret tunteet saavat fyysisen muodon, kyyneleet kirveltävät silmissä ja valuvat poskille. Sisällä myrskyää, ja aallot lyövät korkeina. Tämä kokemus on varmasti jokaiselle ihmiselle tuttu, vähintään lapsuudesta, jos ei muuten.
Tunteiden purkautuminen itkun kautta on inhimillinen asia, mutta miten siihen reagoidaan? Onko sinulle tuttu lausahdus ”Älä itke”? Vai oletko saanut luvan antaa kyynelten tulla?
Kiinnitin tähän ilmiöön huomiota, kun vastikään luin kirjaa, jossa henkilöhahmot vuorotellen koettavat lohduttaa toisiaan kehottamalla näitä lopettamaan itkemisen. Tarkoitus on varmasti hyvä, mutta mistä se kertoo? Onko kyynelten ehtyminen merkki olon helpottamisesta vai siitä, että tunteet koetetaan painaa syvälle sisimpään, ettei niillä säikäytä muita?
ERÄS sykähdyttävimmistä raamatunkohdista on mielestäni Johanneksen evankeliumin katkelma, jossa Jeesus itkee kuullessaan ystävänsä Lasaruksen kuolleen ja menee järkyttyneenä tämän haudalle. Jeesuksen annetaan näyttää tunteensa ja surunsa. Jumalan Poika tai ei, rakkaan ihmisen menettäminen sattuu.
Joka kerta kyseisen tekstin lukiessani huomaan saavani voimaa siitä, että Jeesus kykeni näyttämään tunteensa, ja hänen annettiin tehdä niin. Toivoisin, että samassa hengessä me tavan ihmiset voisimme olla toistemme tukena elämän myrskyissä. Sen sijaan, että sanomme ”älä itke”, voimme sanoa ”itke vain”, ja antaa tunteiden aaltojen nousta. Meillä ihmisillä kun on se lahja, että yksinkertaisesti kuuntelemalla toistemme kipuja voimme olla lohdullisia aallonmurtajia toisillemme.
