KESÄN viimeisellä koululaisten leirillä leikittiin paljon rakennustyömaata. Viikon aikana rakennettiin suojatietä, autotietä, esterataa, kepparirataa, kultakaivosta, erilaisia kyliä. Yksi niistä koko viikon jatkuneista työmaista oli kuitenkin siltaraksa.
Muutaman lapsen aloittama rakenteluleikki levisi. Siihen saivat osallistua kaikki, jotka halusivat. Tärkeää oli kuitenkin,
että leikkijät olivat valmiita tavoittelemaan porukan yhteistä lopputulosta. Erilaisia hommia löytyi. Jokaiselle tuntui löytyvän jokin tehtävä, sillä tavoite oli selkeä. Hiekkalaatikon hiekkaan rakentuvan sillan piti kestää sen päällä seisovan koululaisen paino.
SEURASIN viikon aikana ilmassa ollutta intoa. Näin onnistumisen riemua ja koululaisesta toiseen leviävää luottamusta yhteiseen tekemiseen.
Mutta se, minkä haluan kätkeä mieleeni, on tapa, jolla koululaiset suhtautuivat hetkiin, jolloin silta murtui. Silloin ei haettu syyllistä. Ei syytetty ketään huonoista perustuksista tai laiskasta hiekan tasoittamisesta. Kertaakaan ei kuulunut, että joku leikkii väärin tai kokeilee siltaa liian aikaisin. Kun silta murtui, leikki pysähtyi. Silloin mukana olleet pohtivat yhdessä mitä oli tapahtunut ja mikä olisi nyt viisas tapa edetä.
ELOKUU on aikaa, jolloin moni on uuden edessä. Helposti mieleen nousevat uudet koulutiet, opiskelupaikat, alkavat harrastuskaudet tai toimintakaudet.
Näiden lisäksi tai niiden sijaan uusi voi olla jotain ihan muuta. Uusi voi olla nimen opettelua, osoitteen tavaamista, arkea erillään tai muuten mullistuneessa elämäntilanteessa elämistä.
Uusi voi täyttää sydämen riemulla, se voi täyttää silmät kyynelillä ja mielen niin kokonaan, ettei sinne muuta mahdukaan. Silloin uusi on jotain, joka kysyy juuri tuota malttia ja viisautta.
Viisautta pysähtyä ja miettiä, mikä kaikki on sellaista, jolle tämä minun rakennelmani perustuu.
