”Tätä ikuista laulua lauletaan yhä maailman kaikissa kylissä. Siitä lapsetkin näkevät uniaan, kaikkein pienimmät äitinsä sylissä: rauhaa, rauhaa!”
Jaakko Löytyn tekemää laulua on laulettu jo 40 vuoden ajan, ja yhä edelleen sitä lauletaan tänäkin kesällä myös Pirkkalan rippikoululeireillä.
OLEMME eläneet puolitoista vuotta Euroopassa, jossa käydään brutaalia ja pitkittyvää sotaa. Levottomuuksia on muuallakin maailmassa. Samanaikaisesti myös omassa yhteiskunnassamme kieli, sanat ja asenteet koventuvat. Leimakirveet heiluvat ennen kuin edes vaivaudutaan kuulemaan toista. Se, mikä todellisuudessa pitää sisällään monia värejä ja vivahteita, kaventuu mustaksi ja valkoiseksi synnyttäen vastakkainasettelua.
Rauhaa tarvitaan ihmisten ja kansojen välille, mutta sitä tarvitaan kaikkiin ihmisyhteisöihin. Ihminen kaipaa rauhaa, mutta onnistuu samalla usein itse olemaan este sille. Tämän ristiriidan keskellä yritetään elää ihmisiksi.
Samalla voi kysyä, miksi erilaisuus aiheuttaa niin voimakkaita tunteita. Mikä siinä pelottaa? Miten näkisin toisessa ihmisessä ihmisen, enkä vain omaa mielikuvaani? Olisiko välillä hyvä pysähtyä kuuntelemaan toista hiukan pidempään ja kunnolla? Siitäkin huolimatta, että voi joutua tarkistamaan omia käsityksiään ja näkemään oman ajattelunsa kapeuden.
MEIDÄT on luotu ja kutsuttu elämään yhdessä. Se tarkoittaa välittämistä ja taitoa katsella oman kuplansa ulkopuolelle.
Niin taisi yksi nasaretilainenkin aikoinaan toimia. Hän ei tullut rakentamaan rajoja ja muureja, vaan purkamaan niitä. Siihen tehtävään hän kutsuu myös meitä. Ikuiselle laululle taitaa olla edelleen tarve. Myös sen ahtaan portin äärellä, jonka ovella Kristus meitä lempeästi katselee, ehkä vastaten laulumme pyyntöön: ”Rauha kanssasi.”
