KUN lentää, kone ei saa osua mihinkään, mikään ei saa osua koneeseen eikä löpö saa loppua. Nämä opit ovat Heikki Mansikalla selkärangassa, mutta kirjoittamisen kolmea vältettävää sudenkuoppaa kysyttäessä hän joutuu miettimään vastausta tovin.
”Ei saa olla epärehellinen, ei saa olla laskelmoiva eikä saa kirjoittaa väkisin.”
Näillä periaatteilla syntyi Hornet-lentäjä. Viime keväänä julkaistulla esikoiskirjallaan Mansikka on tiettävästi ensimmäinen sodanjälkeisen ajan suomalaislentäjä, joka kertoo omalla äänellään ja yksityiskohtaisesti työstään.
Syillä, miksi Mansikka on ilmeisesti ainoa ammattiaan henkilökohtaisesti avannut Hornet-kuski, hän voi vain spekuloida. Ehkä kollegat eivät vain ole halunneet käsitellä aihetta laajemmin. Perisuomalainen vaatimattomuus voi estää kertomasta teemasta, joka ainakin Hornet-lentäjän julkaisumäärän perusteella kuitenkin kiinnostaa yleisöä. Ammattia ympäröivään vaitonaisuuteen voi olla syynä sekin, että työnantaja suojaa lentäjien henkilöllisyyttä eivätkä pilotit juuri ravistele käytäntöä eläkepäiviäänkään viettäessään.
Vuonna 2016 eläköityneen Mansikan kanta sitä vastoin oli, että jonkun pitäisi kirjoittaa aiheesta.
MANSIKKA päätti tarttua toimeen, koska hävittäjät ovat olleet viime vuosina julkisuuden polttopisteessä monestakin syystä. Hän sanoo halunneensa myös kertoa kalliista vekottimista, joista me kaikki maksamme, mutta joita perin harva pääsee käyttämään.
Mansikka lähetti kirjaideastaan sähköpostia kustantajalle loppuvuonna 2021. Hän sai kustantajalta vierailukutsun. Vaikka kirjasta ei ollut mitään muuta mustaa valkoisella kuin kustantajalle lähetetty yhteydenotto, tunnin tapaamisen päätteeksi kustantaja päätti ottaa kirjan.
”Paluumatkalla kotiin aloin miettiä, että kustantajalla on aika kova luotto. Sitten aloin jännittää, etten mokaisi.”
Lähtökohtaisesti Mansikka halusi kirjoittaa vain lentämisestä. Toisekseen hän ajatteli kirjoittavansa lähinnä itselleen, vaimolleen ja muulle lähipiirille sekä kavereilleen.
”Painoin menemään jumalattoman kuivaa tekstiä. Tuntui, että kirjoittamisesta ei tule mitään.”
Kustantaja ja kustannuspäällikkö opastivat kirjansa parissa puurtavaa Mansikkaa omakohtaisempaan otteeseen. Mansikka päätyikin avaamaan itseään niin, että kerroksellisesti rakentuneesta tekstistä muodostui myös ammatillinen kasvutarina.
Kerronta alkaa Pirkanmaan sairaanhoito-oppilaitoksessa psykiatrisen sairaanhoitajan opinnot aloittaneesta parikymppisestä nuorukaisesta, joka menee inttiin vuonna 1991 ja jää sille tielleen. Kirjassa sivutaan myös Mansikan nykyistä uraa Maanpuolustuskorkeakoulun dosenttina ja tiimityön tutkijana.
Lentämisen, urakehityksen ja tämänhetkisen työn nivominen tekstikokonaisuudeksi ei ollut tekijälleen suoraviivaista. Ja miten valottaa aika paljonkin itseään lukijalle, vaikka alun perin ei halunnut kertoa mitään henkilökohtaista? Mitähän tästä tulee, Mansikka sanoo tuolloin epäilleensä.
Tämä on täydellistä, kustantaja vastasi tekstin saatuaan.
2012 pidetyssä Frisian Flag –
lentoharjoituksessa. Kuva: Ilmavoimat
MANSIKKA on kirjassaan vastannut muun muassa niihin kysymyksiin, joita jokainen hävittäjälentäjä saa uransa aikana kuulla useampaankin kertaan yleisöltä. Miltä g-voima tuntuu ja miten kropalle käy voimien puristuksessa. Kuinka kovaa koneilla mennään, mitä lennoilla tehdään ja millainen on koulutuspolku?
Ja se yleisin kysymys: miltä tuntuu lentää?
Hävittäjälentäjille esitetään myös kysymyksiä, joihin he tietävät vastauksen, mutta eivät voi sitä sanoa. Usein nämä kysymykset liittyvät operatiivisiin toimiin ja ilmatilan valvontavalmiuteen. Jotakin näistäkin aiheista Mansikka kirjassaan mainitsee, joskin tarkasti rajattuna.
”Ei ole voittava strategia saada aikaiseksi vetävä kirja, joka julkaisun jälkeen veisi valtakunnanoikeuteen.”
Jotta niin ei kävisi, Mansikka pyysi Ilmavoimien komentajaa silmäilemään kirjansa reilut 350 sivua ennen kuin kirjan oli määrä mennä painoon. Esilukijalla oli huomautettavaa vain kahdesta virkkeestä.
MANSIKKA kirjoitti teostaan vuoden päivät työstäen tekstiään säännöllisesti, hitaasti ja määrätietoisesti pienin osuuksin. Hänellä oli aiherunko, jonka tekstejä hän vähitellen täydensi vaihdellen tyylilajia aiheen mukaan asiallisesta kepeään.
Kun kustantaja ilmoitti kirjan olevan valmis painettavaksi, Mansikka toteaa paniikin iskeneen. Häntä arvelutti mahdollinen huomion kohteeksi joutuminen henkilönä, joka tykkää olla sivussa kulisseissa.
”Ajatus siitä, että joku lukisi sen, mitä olen kirjoittanut, oli kauhea.”
Mansikka soitti kustantajalle hätäpuhelun: koneet seis. Kustantaja sai Mansikan rauhoiteltua. Kun arpa on heitetty, mennään loppuun saakka.
TEOSTA on eri formaateissa myyty yli 15000 kappaletta. Kirjan vastaanotto yllätti Mansikan täysin.
”Palautetta on tullut paljon ja se on ollut pelkästään positiivista. Kaikki sosiaalisen median tilini ovat olleet ihan tukossa.”
Hän on kohdannut lukijoitaan henkilökohtaisesti ja yllättävissäkin yhteyksissä. Äskettäisellä työmatkallaan Dallasiin hän tapasi lentokentällä naisen, joka kysyi, oletko sinä se Mansikan Hessu. Nainen oli lennolla juuri kuunnellut Hornet-lentäjää.
Mansikka on saanut yhden fanikirjeenkin. Sen lähetti kahdeksankymppinen rouvashenkilö.
KIRJOITTAMISEEN Mansikkaa houkutteli se, että hänen on aina ollut helppo tuottaa tekstiä. Teininä hän vuodatti romanttisia runoja. Erään ystävänsä kanssa Mansikka varioi kieli poskessa tulevaisuuden näkymiä vuosikymmenten takaisten lasten- ja nuortenkirjojen päähenkilöille. Tekstien parissa työskentely on keskeinen osa hänen nykyistä ammattiaan.
Koska vapaamuotoisempi kirjoittaminen viehättää yhä, jatkoa Hornet-lentäjälle saattaa seurata.
”Ainahan voi kirjoittaa – mutta kirjoittaa sellaista, jota joku haluaa lukea, on eri asia. Nyt on niin paljon työhön liittyvää ja aikaa vievää kirjoitettavaa, mutta voisihan sitä jossakin vaiheessa muutakin tekstiä tehdä.”
