JEESUS, muuta äitiä, joka aina muistaa riidellä siitä, etten tykkää kalakeitosta. Jotain tällaista rukoilee pieni rukoilija eräässä Oiva Paloheimon runossa. Hän pyytää siunausta yhteiselle ruokahetkelle, kaikille sen osallistujille ja kiittää vielä ruoasta.
Mutta johonkin on vedettävä raja. Pienen mielessä oma raja kulkee kalakeitossa.
ELÄMÄSSÄ on monenlaisia rajoja. Niitä, jotka tuovat turvaa ja auttavat jaksamaan. On rajoja, joita ylittäessä saavuttaa jotain, voittaa ehkä itsensäkin.
On rajoja, joita jokaisen olisi hyvä kunnioittaa. Niitä kohdatessa tarvitaan ymmärrystä, tutustumista ja kuuntelua. Sitä, että toinen saa pitää kiinni siitä, mikä on itselle tärkeää. Mikä on omaa.
JOSSAIN näidenkin kysymysten syövereissä kuluu rippikouluviikko. Kun luet tätä, on kesän ensimmäinen porukka jo palannut kotiin Lotjan leiriltä. Uskallan melkein luvata, että leiriviikon aikana mielissä on välillä seilannut toive siitä, että Jeesus muuta näitä muita.
Kuitenkin onnistuessaan ripari voi tarjota toisenlaisen kokemuksen. Yhdessä eletyssä voi kasvaa jotain uutta. Jotain sellaista, joka ei tarjoa uusia oivalluksia vain muille leirikavereille, vaan joka tarjoaa uusia näköaloja jokaiselle mukana olleelle.
Riparinkin keskellä elää myös se huokoinen rajapinta, jonka läpi siunaus ja rakkaus satelee elämän keskelle. Se, joka joskus kätkeytyy kovin arkiseen, siihen kalakeittoonkin.
