Joka aamu on armo uus, näin lauletaan virressä. Kun seuraan lapsenlapsieni touhuja, allekirjoitan tämän todeksi. Heille joka päiväon uusi ja ihmeellinen päivä. Joka aamu he saavat jälleen aloittaa touhunsa ja juttunsa ja tehdä uuden omannäköisensä päivän, vieläpä ilolla ja suurella energialla. Miksen siis minäkin voisi tehdä niin?
Ensiksikin, olen aikuinen ja minulla on aikuisen velvollisuudet ja vastuut. Toiseksi, minulla tuntuu olevan hyvin kehittynyt kyky miettiä ja murehtia niin tulevia kuin menneitä, huolimatta päätöksestä olla tekemättä niin.
Ainakin nämä kaksi asiaa estävät minua täysin nauttimasta uuden päivän armosta.
KUN lapsenlapseni tulevat meille yökylään ja aamulla kuulen heidän kuiskivan toisilleen ennen kukonlaulua, elän virren sanat tosiksi. En mieti huolia, en murheita, edessä on uusi päivä riemuineen ja touhuineen. Yksinkertaisesti ei ole aikaa murehtia, kun kaikki lasten kanssa tekeminen ja uuteen tutustuminen on niin paljon tärkeämpää.
Meidän pieni kerrostalokaksiomme ja meillä yöpyminen on heille seikkailu, jossa he rakentavat uuden jännittävän päivän ja ottavat mummon ja vaarin mukaan seikkailemaan.
NUOREMPANA, pahimpina murehtimisen aikoina muistan kehitelleeni itselleni ajatusmallin, jossa mietin, mikä on kaikkein pahin asia, mitä voi tapahtua. Tätä kautta tein itselleni selväksi, ettei oikeasti niin pahaa tapahdu, etten siitä selviäisi.
Näin sain rauhoiteltua ja vakuutettua itseni siitä, että on olemassa korkeampi voima, joka kantaa minua jokaisesta aamusta seuraavaan aamuun asti.
Saan uuden armon joka päivään.
