KUN isä ajaa auton pihalta kadulle, niin käännyn katsomaan kotitaloamme. Näen äidin heiluttavan eteisen ikkunassa ja näyttää kuin hän pyyhkisi kyyneleitä poskiltaan.
Autossa soi poppiradio ja isän kanssa laulamme: ”Kiskot vievät etelään, entinen taakse jää. Mitä on eessäpäin…”
Olemme muuttomatkalla ja peräkärry on täynnä tavaraa tulevaan opiskelijakämppääni. Koko kesän lakkiaisten jälkeen olen suunnitellut ja kuvitellut edessä olevaa elämänmuutosta, vaikka tietoa opiskelupaikasta ja vuokrakämpästä sainkin odotella koko kesä.
Kun varmistus opiskelijavalinnasta tuli, niin olin heti valmis järjestelemään muuttoa lapsuudenkodista omaan asuntooni.
Eilen illalla istuttiin äidin kanssa kaksin iltateellä. Juteltiin kaikenlaisista muutoksista, joita vanhemmillani oli elämässään ollut ja joihin äiti yritti jotenkin ohjeillaan valmistella minua. Hänen monista sanoistaan mieleeni jäi yksittäinen runon säe: ”Neuloin purjeet, neuvoin reitit, vaan tuulille en voinut mitään”.
MATKA naapurikaupunkiin meni nopeasti ja päästiin tulevan kotitaloni pihaan. Purettiin muuttokuorma ja kannettiin tavarat yksiöni lattialle. Sanoin isälle selviäväni jatkosta omin voimin ja lähdin vielä saattamaan häntä parkkipaikalle.
Auton luona isä meni ensin takaluukulle ja otti sieltä ison kassin, jonka äiti oli viimeisenä kantanut muuttokuormaamme. ”Tässä olisi sitten evästä kotoa näin muuttopäivääsi”, sanoi isä halatessaan ja toivottaessaan onnea sekä enkelivarjelusta omaan elämääni.
Jäin seisomaan parkkipaikalle äidin pakkaaman eväskassin kanssa. Tunsin jotain kummaa haikeutta, kun isän auton takavalot etääntyivät ja liittyivät muitten autojen joukkoon.
Vilkaisin eväskassiini ja näin siinä päällimmäisenä vanhan vihon, jonka kannessa oli äidin käsialalla kirjoitetut sanat: Iltarukoukset.
Nyt tuli oma vuoroni pyyhkiä kyyneleitä.
