LAPSENA sanoin parhaalle ystävälleni, etten usko Jumalaan. Ystäväni kodissa oli selvästi aistittavissa uskonnon läsnäolo, mitä taas minun lapsuuden kodissani ei ollut.
Suurimman osan aikuisikää olen ollut tapauskovainen ja käynyt kirkossa joskus ja jouluna, tosin kirkkoon olen kuulunut aina. Milloin ja miten sitten olen päätynyt seurakunnan toiminnan piiriin? Olen sitä usein miettinyt, sillä kotoani se ei ole lähtöisin.
ENSIMMÄINEN hatara muistikuvani seurakunnan toiminnasta on ennen kouluikääni päiväkerhossa laulu ”Mä
silmät luon ylös taivaaseen” ja siitä nimenomaan kohta ”Mä taimi olen sun tarhassas”. Kerhotätimme nimi oli Taimi ja muistan ihmetelleeni, kuinka hänestä laulettiin.
Seuraava muistikuva on isotätini hautajaisista virsi ”Oi Herra, jos mä matkamies maan”. Se on jäänyt voimakkaana tunteena mieleeni, vaikken alakouluikäisenä muuta niistä hautajaisista muistakaan.
Kahden viikon rippileiri oli huikea kokemus, mutta leirin jälkeen ei kodissani kannustettu osallistumaan seurakunnan nuorisotoimintaan.
LASTENI ollessa pieniä kävin heidän kanssaan seurakunnan perhekerhossa, ja koko perheen kesken olimme useana kesänä perheleireillä. Seurakunnan tarjoamat kerhot ja leirit ovat kokemustemme mukaan olleet erinomaisia ja todella edullisia pienituloiselle lapsiperheelle.
Nämä kerhot ja leirit ovat olleet varsinainen heräämiseni seurakunnan toimintaan. Sittemmin aloin itse toimimaan vapaaehtoisena ja ajan saatossa siirryin myös palkkatyöhön seurakunnalle.
Tällä hetkellä seurakunta on perheessämme läsnä aktiivisena toimijana työni ja vapaaehtoistoimintani sekä mieheni kuoroharrastusten kautta. Seurakunnan toiminta mukana elämässäni on näin ollen kyseenalaistanut lapsuuden lausahdukseni.
