KEVÄTTALVI on tuonut mukanaan auringon sekä toivon kylmän ja pimeän ajan päättymisestä. Lisääntynyt valo on jatkuva ihmetyksen aihe kahvipöydissä ympäri maan, eikä syyttä. Talven selkä alkaa olla taittunut, kevät on väistämättä tulossa ja näyttää siltä, että myös me ihmiset alamme jälleen kerätä voimiamme.
JUURI kevättalveen, tuohon vuosi toisensa jälkeen hämmästystä herättävään vaiheeseen sijoittuu myös kirkkovuoden ajatuksia herättävin aika, nimittäin suuri paasto.
Tuhkakeskiviikkona alkanut paastonaika johdattelee kohti pääsiäistä. Kirkkotekstiilit ovat vaihtuneet violetin värisiksi ja kirkollinen some on pullollaan paastokalenteria, paastohaasteita ja vaikka millaista johdantoa vuoden syvällisimpään aikaan.
Tuhkakeskiviikon lähestyessä helmikuussa havahduin siihen, että paastonaika on monelle tuntematon käsite, vaikka sen tarkoitus on yksinkertaisesti kääntää ajatukset oleelliseen.
Nähdäkseni paasto tiivistyy rakkauden kaksoiskäskyyn, siihen käskyyn, joka pitää sisällään kaiken oleellisen: Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Tämän ajan tarkoitus on palauttaa huomio perusasioihin eli Jumalaan,
muihin ihmisiin ja omaan itseen.
Tuon ohjeen mukaan olisi tarkoitus elää muulloinkin, mutta lienee hyvästä, että sille on varattu kirkkovuodessa oma aika. Aina välillä on hyvä myöntää, ettei ole tullut toimittua ihan niin kuin piti. Paasto on myös uusi alku.
KUN pimeä ja kylmä alkaa jäädä taakse, on aika antaa myös sydänten sulaa. Ihmisellä on voima rakastaa samoin kuin auringolla on voima herättää luonto eloon pitkän talven jälkeen. Tuhlatkaamme tuota voimaa, jota ei maailmassa voi koskaan olla liikaa.
