LAPSENA en koulussa saanut yhtään käsityötä valmiiksi asti, vaan kaikki jäi puolitiehen. Jossain vaiheessa aikuisikää innostuin kuitenkin opettelemaan ensin sukkien ja lapasten tekemistä, ja myöhemmin taitojen kartuttua haastavampia neuleita ja virkkauksia. Nykyään saan vieroitusoireita, jos pysähtyessäni käsilläni ei ole tekemistä.
Pitkään tein käsitöitä yksin miettien, josko olisi jokin porukka, jossa voisin harrastaa muiden samanhenkisten joukossa. Juotaisiin kahvit ja juteltaisiin milloinkin mistäkin, kuten ompeluseurassa.
Näitä pohtiessani muutimme Viinikan kirkon läheisyyteen. Muuton jälkeen haikailin usein messuun tuohon kirkkoon, kunnes eräänä kesäsunnuntaina lähdin kellojen kutsumana kirkkotielle.
TÄMÄ MESSU oli käänteentekevä harrastukseni kannalta. Kirkon akustiikka oli korviini huono, ja kuulin papin toistuvasti sanovan ”Elisa”. Toki tiesin hänen puhuvan Raamatussa kerrottavasta profeetta Elisasta, mutta aloin miettimään, mikä tarkoitus oli käynnilläni messussa, jossa kuulin vain oman nimeni.
Tulin siihen tulokseen, että tarkoitukseni oli tehdä hyvää käsityöpiirin, ”ompeluseuran” puitteissa silloisessa kotiseurakunnassani. Ensi syksynä siitä tulee kuluneeksi kymmenen vuotta.
REILU VUOSI sitten muutimme Pirkkalaan. Kaipasin lähempänä kotia samanlaista yhdessä tekemisen tunnetta käsitöiden parissa, joten tarjouduin vapaaehtoisena aloittamaan käsityöpiirin uudessa kotiseurakunnassani.
Ilokseni tarjoukseni sai myönteisen vastaanoton, ja syksystä asti olemme kokoontuneet Kapsäkissä käsitöiden parissa.
Voin siis täydestä sydämestäni sanoa, että olen kiitollinen akustiikasta Viinikan kirkossa. Se johdatti minut uusien, rikkaiden kohtaamisten äärelle.
