REILUN 150 kilometrin matka Pirkkalasta Järvenpäähän oli edennyt melkein loppusuoralle aamulla seitsemän jälkeen, kun Erkki ja Jouni Latosaari, isä ja poika, pysähtyivät paussille Hyvinkäälle. Silloisella Sveitsinhovin huoltoasemalla he ottivat kahvit ja jutustelivat siinä samalla niitä näitä.
He olivat tien päällä matkassaan tavarakuorma. Erkki oli viemässä lapsuudenkodistaan poismuuttavaa poikaansa uudelle opiskelupaikkakunnalle, missä sosiaalialan opinnot odottivat alkamistaan.
Kun kahvit oli juotu, Jouni sanoi käyvänsä vessassa. Erkki palasi autolle. Hän odotteli, kuunteli uutisia hyvän tovin. Poika viipyi wc-reissulla merkillisen pitkään. Selitys saattoi olla se, että Jouni oli matkan aikana valitellut vähän huonoa oloa.
Erkki palasi huoltoasematiloihin, muttei tavannut poikaansa sieltä. Jospa he olivatkin menneet ristiin? Erkki suuntasi takaisin autolle. Hän yritti tavoitella poikaansa puhelimitsekin, mutta turhaan. Olisiko Jouni sittenkin vielä vessassa?
Kaikkien wc-koppien ovet olivat kiinni. Erkki huuteli poikaansa. Samalla hän huomasi, että yksi ovista oli paitsi suljettu, myös lukossa. Erkki kumartui katsomaan lattian ja oven välisestä aukosta koppiin.
Hän näki kengänpohjat.
VALOKUVASSA on elinvoimaa tiukkuva, raamikas nuori mies, jolla on pilkettä silmissä ja hymy huulilla. Kuva on otettu Pirkkalassa Pihlisrockissa illalla 30. elokuuta.
”Tuollainen Jouni oli”, Erkki toteaa silmäillessään 12 vuotta vanhaa kuvaa.
Hannele Latosaari kuvailee poikansa olleen hyvin rakastettava tyyppi. Hän oli hauska ja eloisa, mutta myös herkkä ja haavoittuva.
Vanhemmat muistelevat nelilapsisen katraansa toiseksi nuorimman olleen tavattoman vilkas varhaisvuosinaan. Jouni oli impulsiivinen eikä pitkäjänteisyyttä ollut, joskin hän luki paljon. Keskittyminen saattoi herpaantua helposti. Myöhemmällä iällä tämä piirre näkyi esimerkiksi aloitettujen opintojen keskeyttämisinä.
”Jos Jounin lapsuudessa olisi yhtä herkästi lähdetty tutkimaan ja diagnosoimaan kuin nykyisin, luulen, että hänellä olisi voitu diagnosoida esimerkiksi adhd”, Hannele arvioi.
Erkki kertoo Jounin reflektoineen helposti toisten tunnetiloja. Hän myös provosoitui ja reagoi näkyvästi, minkä muut huomasivat ikävin seurauksin.
”Kun Jouni oli alakoulussa ja asuimme vielä Hervannassa, häntä kiusattiin koulussa paljon. Hän kertoi kiusaamisesta ja puutuimme asiaan. Luulimme, että kiusaaminen loppui. Vasta aikuisena Jouni kertoi, että kiusaaminen olikin jatkunut”, Hannele valottaa.
Kun Latosaaret muuttivat Pirkkalaan, Jouni aloitti yläkoulun. Kiusaaminen jatkui yläkoulussakin. Lukiossa häntä ei enää kiusattu.
Keskeisen kaveripiirinsä Jouni löysi seurakunnan toiminnasta. Hän oli aktiivisesti mukana muun muassa rippikoulujen järjestämisissä vielä kuolemaansa edeltävänäkin kesänä. Yhden puolivuotisjakson hän oli seurakunnassa palkattuna työntekijänä.
Tämän kaiken Latosaaret 22-vuotiaasta pojastaan tiesivät ja sellaisena hänet tunsivat 31.8.2010 saakka. Itsemurhan jälkeen he saivat vähitellen tietoonsa, että he eivät olleet olleet selvillä kaikesta. Vanhemmat saivat kuulla muun muassa, että heidän pojallaan oli ollut muitakin kaveripiirejä.
”Meillä ei ollut mitään käsitystä niistä. Loppujen lopuksi emme tiedä, oliko hän sotkeentunut johonkin ja jos oli, mihin mahdollisesti. Mitään laitonta ei kuitenkaan ole tähän mennessä paljastunut”, Hannele kertoo.
Melko pian kuoleman jälkeen valkeni, että Jouni oli elänyt viimeisenä kesänään muunneltua totuutta.
Kun Jounin sisar soitti Järvenpäähän kertoakseen, ettei Jouni aloitakaan opintojaan, osoittautui, että veljellä ei ollut opiskelupaikkaa. Jouni olikin ollut varasijalla.
Kun Erkki oli viemässä poikaansa Järvenpäähän, hän ei tiennyt tarkalleen, minne siellä.
”Jouni ei ollut kertonut asuinpaikkansa osoitetta. Oletin sen selviävän paikan päällä.”
Joitakin muitakin epäjohdonmukaisuuksia ja valehteluja kävi ilmi Jounin kuoleman jälkeen ystäville, Jounin sisaruksille ja muulle perheelle. Epämääräisyyksiä tuli päivänvaloon jo Jounin eläessäkin. Puolitoista vuotta ennen kuolemaansa hän oli sekoittanut raha-asioitaan pikavipeillä.
”Kyse oli muutamasta tuhannesta eurosta. Pystyimme onkimaan hänet niistä kuiville”, Hannele sanoo.
”AJATTELIN, että Jouni on pyörtynyt”, Erkki muistelee hetkeä, jolloin hän näki kengänpohjat.
Vessaan tuli huoltoaseman asiakas, jota Erkki pyysi auttamaan lukitun oven avaamisessa. Kun ovi avautui, tuntui, kuin olisin pudonnut äärettömään kuiluun, Erkki kuvailee näkemäänsä.
”Jouni makasi lattialla. Hän oli tukehduttanut itsensä.”
Erkki veti Jounin ulos vessasta. Isä alkoi elvyttämään poikaansa. Epätoivoisesti, Erkki lisää.
Oven avaamisessa auttanut asiakas hälytti apua paikalle. Nopeasti paikalle saapunut ensihoito ohjasi Erkin ja muut asiakkaat pois vessatilasta ja jatkoi elvyttämistä.
”Ollessani ulkopuolella kuulin hoitajien sanovan, että sydämen syke on saatu palautettua. Kysyin hoitajalta, joka oli siirtänyt minut pois vessatiloista, miten kauan ihminen voi olla ilman happea vammautumatta. Vastaus oli, että muutamia minuutteja. Silloin tiesin, että Jounin tajuttomuusaika oli liian pitkä.”
Sydän kuitenkin löi. Jouni oli hengissä. Häntä lähdettiin viemään Hyvinkään sairaalaan teho-osastolle. Erkki soitti vaimolleen.
HANNELE oli lähdössä töihin. Hän oli koko aamun etsinyt autonsa avaimia.
”Yritin soittaa Jounillekin kysyäkseni avaimista, koska hän lainasi autoani silloin tällöin. Hän ei vastannut.”
Kello kävi eikä Hannele enää pyöräillenkään ehtisi ajoissa töihin yli kymmenen kilometrin päähän. Hän tilasi taksin. Ollessaan taksissa Hannele sai puhelun mieheltään, joka kertoi, mitä oli tapahtunut.
”En tajunnut ensiksi yhtään mitään. Ymmärsin, että he olivat ajaneet kolarin.”
Hannele kävin töissä kertomassa tapahtuneesta esimiehelleen ja jatkoi matkaa taksilla rautatieasemalle. Hän soitti lapsilleen suru-uutiset. He kaikki pääsivät lähtemään Hyvinkäälle samalla junalla.
”Toinen tyttäristämme on terveydenhuoltoalan ammattilainen. Hän kertoi minulle Jounin oletettavista ennusteista. Siinä vaiheessa tiesin, että tämä ei tule päättymään hyvin.”
JOUNI makasi hengityskoneessa kuin nukkuvana. Hannele muistaa, kuinka Jounin silmäluomet raottuivat toisinaan auki. Liike oli refleksinomainen. Silmät eivät avautuneet nähdäkseen.
Kuvauksen tulokset osoittivat, että aivoturvotus oli valtava ja etenevä. Mitään toivoa ei siis ole, Latosaarten vanhin tytär varmisti lääkäreiltä.
Ei ollut.
Jouni siirrettiin Tampereelle elintenluovutusta varten. Sydän ja keuhkot olivat liiaksi vaurioituneet, mutta Latosaarten tietojen mukaan ainakin maksa, munuaiset ja sarveiskalvot siirrettiin.
”Tuntuu hyvältä ajatus, että jotkut pystyivät jatkamaan elämäänsä Jounin elimillä. Että tästä järjettömyydestä seurasi kuitenkin jotakin hyvää”, Hannele sanoo.
Seuraavana päivänä itsemurhan jälkeen, 1. syyskuuta, Jouni irrotettiin hengityskoneesta.
HIRVITTÄVÄ järkytys ja todella suuri yllätys. Niin Hannele luonnehtii poikansa tekoa.
”Emme me isä ja äiti, sisarukset, kaverit tai tyttöystäväkään aavistaneet yhtään mitään. Jouni salasi kaiken, mikä johti tapahtuneeseen”, Hannele sanoo.
Mitään itsetuhoisuuteen viittaavaa ei ollut tullut eikä ole tullut julki. Jäähyväiskirjettä tai muuta tekoa selittävää ei ole Jounin jäämistöstä löytynyt. Siksi Latosaaret eivät tiedä, oliko itsemurha suunniteltu vai oliko se äkkinäinen ratkaisu, vääjämättömältä tuntuneen umpikujaan ajautumisen loppupiste.
Vastausta vaille jääneet kysymykset ovat johdattaneet vanhemmat monenlaisiin ajatuskulkuihin.
”Tottakai sitä miettii, miten voin vanhempana olla niin tyhmä, etten nähnyt lapsesta ennalta mitään, mikä johti tekoon. On myös loputonta pohdiskelua siitä, miksi annoin mennä sen kymmenen minuuttia ennen kuin lähdin kolkuttelemaan vessan oville”, Erkki kertoo.
Varhaisimmista ajoista Jounin kuoleman jälkeen Latosaarille tulee mieleen ulkopuolisuuden tunne, joka eristää muista. Erkistä tuntui olevan aivan samantekevää, mitä hänelle itselleen tapahtuu. Silloiselle olotilalleen hän hakee vertauksen kuvataiteesta, Edvard Munchin maailmankuulusta maalauksesta Huuto.
”Siinä näkyy, kuinka voi huutaa täysin äänettömästi. Siinä on virta, joka kutsuu ja samalla sillalla on ihmisiä, jotka ovat kääntyneet pois.”
Hannele rinnastaa alkuvaiheet kuplan sisällä pysähdyksissä oloon. Muut ihmiset kuplan ulkopuolella jatkavat omaa elämäänsä aivan kuten ennenkin.
”En ole koskaan ollut itsetuhoinen enkä silloinkaan ollut, mutta kuoleman kaipuu tuli tutuksi siinä mielessä, että halusin pois siitä lapsen itsemurhan aiheuttamasta, valtavasta tuskasta.”
LATOSAARET saivat paljon apua ja tukea heti tapahtuman jälkeen ja kaikkinensa useiden vuosien ajan. Ensimmäiseksi yöksi Jounin kuoleman jälkeen he pääsivät SPR:n kriisityöryhmän järjestämään majoitukseen Hyvinkäällä. Merkittävää oli myös Pirkkalan seurakunnan työntekijöiden antama henkinen ja hengellinen tuki. Lisäksi Latosaaret saivat ammattiapua.
”Pirkkalassa oli tuolloin vielä oma psykiatrian klinikka. Kävimme psykiatrin vastaanotolla vuoden päivät kumpikin. Se oli meille todella tärkeä apu. Kun hain sairauslomaa, terveyskeskuslääkäri sanoi, että saadaan tulla milloin vain vastaanotolle, meistä pidetään huolta ja olemme turvassa. En koskaan sitä apua tarvinnut, mutta tietoisuus tarjolla olevasta avusta antoi voimaa”, Hannele muistelee.
Ystävät tukivat paljon myös, Hannele kiittää.
”He nukkuivat kanssamme ensimmäisiä öitä Jounin kuoleman jälkeen ja toivat ruokaa. Monet tarjosivat apua siinä, missä vain apua kaipasimme.”
Vähäeleisyyskin kantaa pitkälle, Hannele korostaa. Sureva ei tarvitse sanoja, vaan riittää, että lähimmäinen on läsnä.
”Sellaisiakin kohtaamisia tuli, että joku vain lähestyi ja laittoi käden olkapäälle. Mitään ei sanottu”, hän muistelee.
Latosaarilla on kokemusta myös siitä, että ulkopuolisen voi olla helpompi väistää kuin kohdata sureva. Jotkut tuttavat vetäytyivät ruokakaupassa toiseen hyllyväliin välttääkseen traagisen menetyksen kokenutta pariskuntaa.
”Mutta voin rehellisesti sanoa, että ilman tätä kokemusta olisin paennut ihan yhtä lailla surijaa vastaavassa tilanteessa”, Erkki tunnustaa.
MUUTAMA vuosi tapahtuneen jälkeen Latosaaret alkoivat osallistua itsemurhan tehneiden läheisille tarkoitetun vertaistukiyhdistyksen, Surunauhan, toimintaan. Nykyisin he käyvät Tampereella tukiryhmässä joka toinen viikko. He ovat vetäneet vertaisviikonloppuja ja antaneet ja saaneet vertaistukea puhelimitse.
Vertaistuki onkin ollut Latosaarille keskeistä toipumisessa, mutta se tukimuoto yksistään ei kaikille riitä. Hannele kehottaa itsemurhan tehneen läheisiä hakemaan kaiken avun ammattiapua myöten. Samaa hän haluaa viestiä niillekin, jotka itsemurhaa harkitsevat.
”Yksin ei tarvitse eikä pidä kenenkään yrittää pärjätä.”
Koska Jounin itsemurhasta on aikaa jo useita vuosia, joku on joskus Latosaarille arvellut, että he varmaan ovat jo selvinneet poikansa kuolemasta. Ei siitä koskaan selviä, Hannele tähdentää, mutta kuoleman kanssa on oppinut elämään. Siitä on tullut osa pariskunnan yhteistä historiaa.
”Suru on kuin selkäreppu. Se on koko ajan kanssamme, mutta jaksamme sen kantaa”, Hannele muotoilee.
Mitä vanhemmat ajattelevat Jounista nykyisin?
Erkki sanoo pohdintojensa muuttuneen vuosien varrella.
”Nyt ajattelen useammin muistojani Jounista. Lapsuusaikoja tulee enemmän mieleen.”
Hannele kiteyttää ajatuksensa pojastaan kolmeen sanaan. Olisi ihana nähdä.
Itsemurhan tehneiden muistopäivää vietetään 20.11. eri puolilla Suomea. Pirkkalan seurakunta pitää hartaushetken vanhassa kirkossa kello 17. Kirkkoon voi tulla sytyttämään kynttilän ja hiljentymään. Halutessaan voi myös keskustella diakoniatyöntekijä Jouni Kivimaan kanssa.
