ISTUT rannalla. Yö kuluu pimeänä ja hitaana. Jostakin tumman veden yli kantautuu ääniä. Olisiko siellä saari? Ovi kolahtaa. Kuin joku hakkaisi halkoja.
Aamu valkenee mutta veden tumma pinta jää sumun peittoon. Odotat aikasi ja lopulta painat silmäsi kiinni. Nyt voit kuvitella, miten tuttu hahmo noutaa vettä saaren rannasta, kääntyy selin ja poistuu näkyvistä.
Avaat silmäsi, on jatkettava matkaa. Otat repun ja tähyät polkua. Vaeltajan on käveltävä rantoja pitkin.
PYHÄ on vaikea sana. Se on sana, jonka alkuperää ei kukaan osaa aukottomasti selittää. Pyhä voisi liittyä
johonkin tavoittamattomaan, rajan toisella puolella olevaan. Sellaiseen, mitä ei ole tarkoitettu ihmisen silmille tai korville.
Jos yrittää vaikka Jumalan selittää. Jokaisen sanan ja selityksen myötä Jumala pienenee ja väistyy. Jumalan Pyhyys hajoaa kuvitelmiksi Jumalasta. Jeesuskin vältti selittelyjä ja puhui Jumalasta vertauksin.
Pyhää ei voi koskettaa tai ottaa omakseen. Mutta joskus Pyhä koskettaa. Ehkä silloin, kun oma lapsi syntyy tai läheinen kuolee. Kenties Pyhää on hiljaisuus luonnon keskellä, kävely hautausmaalla tai tuokio kotikirkon messussa. Pyhän kosketus jättää aavistuksen siitä, mikä ei vielä näy.
MONISSA kulttuureissa ja uskonnoissa nähdään paljon vaivaa, että kuolleet saadaan kuljetettua omaan maailmaansa. Kuolleita ja heidän läsnäoloaan pelätään. Vainajia tyynnytellään ja lepytellään, jotteivat ne palaisi elävien vaellusta häiritsemään.
Kristillinen usko näkee kuolleet Jumalaan pyhyyteen ja ikuiseen läsnäoloon perille päässeinä. Heitä voi ajatella ja muistaa ilman pelkoa tai ahdistusta.
Jollakin salatulla tavalla Jumalan todellisuus yhdistää heitä ja meitä. Saamme jakaa heidän kanssaan Jumalan antamaa toivoa, iloa ja rauhaa. Jotakin, mitä myös taivaaksi kutsutaan. Olemme saman veden äärellä.
