VUODEN alusta moni pirkkalalainen on voinut etsiä omaa tuttua lääkäriä tai hammashoitolan puhelinnumeroa terveyspalveluissa, kun palveluista vastaakin kunnan sijasta Pirkanmaan hyvinvointialue, koodikielellä Pirha.
Silti Pirhan, kuten monen muunkin hyvinvointialueen toiminta on käynnistynyt ulkopäin katsottuna jopa ennakointia paremmin. Tilannetta ”kaikki jatkuu kuten ennenkin ” voidaan pitää suurena voittona.
Samalla unohtuu, että sote-palveluiden muuttumattomuus on saavutettu valtavalla määrällä työtä ja resurssien käyttöä eli käytännössä veroeuroja käyttämällä. Tässä mielessä eräs kollegani luonnehti sote-uudistusta suomalaisen yhteiskunnan kalleimmaksi operaatioksi, jonka tarkoituksena on pitää asiat ennallaan.
…eräs kollegani luonnehti sote-uudistusta suomalaisen yhteiskunnan kalleimmaksi operaatioksi, jonka tarkoituksena on pitää asiat ennallaan
Sote-uudistuksella on edelleen suuri lupaus. Uudistuksen virallisia tavoitteita ovat muun muassa tuottaa yhdenvertaiset palvelut, parantaa palveluiden saavutettavuutta sekä turvata ammattitaitoisen työvoiman saanti. Monet poliitikotkin, myös Pirkkalassa lupasivat laittaa mielenterveyspalvelut, terveyden edistämisen ja jopa ympäristöasiat kuntoon, mikäli tulisivat valituksi aluevaltuustoon. Pystyvätkö päättäjät siis viemään keskeneräisen uudistuksen maaliin?
Käytännössä hyvinvointialueilla on toistaiseksi kehittynyt hyvin vähän uusia, aiemmasta poikkeavia innovaatioita. Hyvinvointialueiden poliittisten päättäjien suuria puheita on useimmiten seuranneet vaatimattomat teot.
Uusien, parempien palveluiden aikaansaaminen ei ole kenellekään helppoa nykyisessä tilanteessa. Tilannetta voidaan selittää vetoamalla soteuudistuksen keskeneräisyyteen.
Avainkysymys on se, miten hyvinvointialueilla kyetään pitämään ja saamaan henkilöstöä. Työntekijöiden tulee kokea oma työnsä merkitykselliseksi ja sen kannalta keskeisimmät asiat ovat ammatillisen työn tekemisen edellytykset, palkkaus ja hyvä esimiestyö. Ilman sote-ammattilaisia ei ole asiakaslähtöisyyttä tai ylipäätään toimivia palveluita.
OLEN HAVAINNUT, että osassa hyvinvointialueista johto ja poliittiset päätöksentekijät ovat enemmänkin käpertyneet omiin keskinäisiin keskusteluihin kuin aidosti alkaneet pohtia, miten luoda hyvinvointialueista työntekijöille merkityksellisiä työpaikkoja, joihin sitoudutaan.
Ratkaisujen tekemistä vaikeuttaa myös vaikea taloustilanne. Taloudellista kuormitusta on kasvattanut jopa sekin, että monet kunnat ovat pyrkineet tekemään ja muuttamaan sopimuksiaan hyvinvointialueiden kanssa tavalla, joka on niille itselleen edullisia.
Sami Borgin juuri ilmestyneen tutkimuksen perusteella äänestäjät halusivat erityisesti oman kunnan edustajia aluevaltuustoon.
Toisaalta julkisuudessa on tuotu esiin huoli siitä, että kaksoisrooli hyvinvointialueen ja kunnan päättäjinä heikentää päätöksentekokykyä. Hyvinvointialueen ”uudistajana” ja vaikeiden taloutta koskevien ratkaisujen päättäjänä poliitikko saattaa johtua tekemään oman kotikuntansa etujen vastaisia ratkaisuja.
OSAAMISEN puutteiden, vaikeiden ongelmien ja päättäjien eturistiriitojen takia on aidosti olemassa vaara, että hyvinvointialueista tulee ”ikuisesti” keskeneräisiä. Voi käydä kuin sadussa, jossa hiiri oli kissalle räätälinä. Monen yrityksen jälkeen kangas oli huvennut, mutta ei tullut takkia, tuli kukkaro.
Kirjoittaja on pirkkalalainen hallintotieteen professori, joka pohtii kolumneissaan kuntaa, hyvinvointialueita sekä politikkaa ja yhteiskunnan kehittämistä.
