IHMISELLÄ on taipumus katsoa ja suuntautua tulevaan. Tällä hetkellä tulevaisuus näyttää puolestaan poikkeuksellisen epäselvältä. Toisaalta arki kuitenkin kantaa. On tärkeää kiinnittyä niihin signaaleihin, jotka viestivät toivosta. Niitäkin on, vaikka niitä ei ole aina helppoa nähdä.
Toivo on hyvään kiinnittymistä. Kirkossa tuota hyvää kuvaa myös siunaus, joka on ihmistä itseään suuremman läsnäoloa elämässä.
Siunaus on sellaisen hyvän toivomista, välittämistä ja vastaanottamista, joka ei ole aineellista, mutta elämää kantavaa. Siunausta pyydetään elämän eri tilanteisiin, että hyvä olisi matkassa mukana. Siunaukseen liittyy ajatus, että sen varassa on hyvä tehdä matkaa. Siihen liittyy toivo, mutta myös ilo ja kiitollisuus. Nämä kaikki ovat vastavoimia kyynisyydelle ja toivottomuudelle.
Siunaus nousee esiin myös luterilaisen kirkon uudessa tulevaisuusselonteossa, jonka nimi on Siunauksen signaalit. Tämä selonteko on erilaisten tulevaisuustutkimusten keskellä raikas poikkeus. Se on nimittäin tehty kuuntelemalla ihmisten tarinoita ja kokemuksia siitä, miten he kokevat Jumalan ja pyhän elämässään. Omia tarinoitaan ovat jakaneet tavalliset ihmiset, niin lähellä kirkkoa olevat kuin yhtä lailla kirkkoa kauempaa katselevat.
KUN siunaus nähdään Jumalan tahdosta tapahtuvana hyvänä, se asettaa ihmisen vastaanottajaksi. Tulevaisuuden suunnasta ei voi sanoa mitään varmaa, mutta sen voi toivoa olevan hyvä. Kun kuvittelemme tulevaisuutta ja toivomme siunausta, luomme siunauksen välittäjinä osaltamme todellisuutta ja tulevaisuutta. Sen vuoksi ne kokemukset ja tarinat, jotka kertovat kuinka siunaus kantaa, ansaitsevat tulla jaetuksi. Ne ovat kertomuksia Jumalan ja ihmisen kohtaamisesta sekä ihmisten välisistä kohtaamisista.
Siunaus kantaa tulevaan. Vanhan kelttiläisen rukouksen sanoin:
”Tänä päivänä, tällä hetkellä, tee minusta siunaus. Sinun vallassasi on tehdä minusta siunaus. Työssä ja kotona, tee minusta siunaus.”
