Pimeässä tekee mieli sytyttää lamppu, jotta näkee, minne kulkea. Mutta kirkas lamppu ei vain valaise, se myös peittää. Valokeilan ulkopuolelle jää pelkkää mustaa pimeää. Ilman lamppua silmä alkaa tavoittaa loputtomasti hämärän eri sävyjä. Lampun kanssa näet tarkasti seuraavan askelen, talven oman valon kanssa näet ehkä vähemmän ja silti usein valtavan paljon enemmän. Harmaan hämärän sävyt ovat rikkaus, jota lampun kanssa ei näe.
Pimeä ei tarkoita sitä, ettei valoa olisi. Silmän täytyy vain antaa tottua.
Elämän todellisuudessakin on joskus pimeää, tämän päivän uutisten keskellä pimeämpää kuin vuosiin. Valo tuntuu loppuneen, toivo, hyvyys, rakkaus melkein kadonneen. Itsekkyys rakkauden tilalla, viha ymmärtämisen. Vai olisiko sittenkin kysymys silmän tottumisesta hämärään.
Ei valo ole hävinnyt minnekään, me vain olemme tottuneet niin kovin kirkkaisiin valoihin, että emme osaa nähdä sitä himmeämmin näkyvää valoa, joka kuitenkin on. Sitä hiljaista rakkautta, joka on, sitä välittämistä, sitä rakkautta, joka on. On vaikka silloin, kun vanhempi katsoo lastaan, puoliso rakastaan, lähimmäinen apua tarvitsevaa, ihminen ihmistä. Ja on myös silloin, kun Jumala katsoo meitä lapsiaan.
