Edessäni pöydällä oli lankunpätkä. Vielä sisimmässäni epäröin, missä minä olen. Taisi olla toinen veistopäivä, kun vieruskaverini kysyi, onko vaimosikin ortodoksi. Ehkä hänen kasvoistaan osasi hämmästyksen lukea, kun kuuli, etten ole itsekään. Ja sisälläni jokin hymyili. Hyvinhän olin osannut ”käyttäytyä”.
Koska en ollut vaivautunut hankkimaan majapaikkaa, sain luvan yöpyä kirkossa. Rukouksen lastuja putoili iltaisinkin. Kristuksen kasvot hahmottuivat pikku hiljaa. Ja kun aikaa tuntui riittävän, aloin piirtää kehyksiin koristeita. Piispa Arseni pysähtyi kierroksellaan ja ohjeisti jotenkin näin: ”Älä koristele kehyksiä, se vie voimaa Kristuksen kasvoista.”
Hyvä neuvo. Hetken hiljaisuuden jälkeen muutama pyyhkäisy hiomapaperilla ja jäi vain Kristus.
Niin se on tänäkin päivänä. Milloin laps hankeen hukkuu, milloin unohtuu kiireeseen ja huoliin.
Alun epäilys, missä olen, oli kaikonnut. Hyvä on olla sinun vieraanasi ja jatkaa matkaa kanssasi.
Minä etsin sinun kasvojasi, vain sinun kasvojasi minä etsin.
