Jotain tärkeää jää puuttumaan, jos tv-ruudulta katsotaan vain suoratoistopalveluja – Siksi istun tänäkin vuonna katsomaan UMK:n finaalin

Kirjoittaja Sanni Harmanen on toimittaja, joka eli vuosia ilman tv:tä ja nyt ei saa tv:stä kyllikseen.
OLETKO seurannut UMK:ta?

Tämän innokkaan kysymyksen on moni lähipiirissäni kuullut viime viikkojen aikana. Lauantaina finaalinsa saava Uuden musiikin kilpailu on tarjonnut elämääni mukavaa porinaa artistien julkistamisesta asti – biisien arvioimisesta työpaikan kahvitauolla aina juorujen etsiskelyyn Jodelista. Minulle, joka penkkiurheilen vain pakotettuna, UMK edustaa samanlaista yhtenäiskulttuuria kuin jääkiekko toisille.

On toki mukavaa, että kisabiisien taso on noususuunnassa. Eniten nautin kuitenkin jaetusta kokemuksesta: yhteisestä spekuloinnista, odotuksesta ja jälkipyykistä. Yhteisöllisyydestä.

LAPSUUDESSANI oltiin huolissaan tv:n katselun vaikutuksista kasvaville ihmistaimille. Nyt huoli on laajentunut kattamaan kaikki uudet digilaitteet, eikä syyttä. Väitän, että kaikista mahdollisista katselun kohteista lineaarinen tv on lapsiperheillekin silti parhaasta päästä, kun katsojaan hyötyjen ja haittojen suhdetta.

Kun kotona on vain yksi televisio, sitä kokoonnutaan katsomaan yhdessä olohuoneeseen. Kyllä, taisteluita kaukosäätimen hallinnasta tulee väistämättä ja joku jää aina marmattamaan. Pitkässä juoksussa kompromissien tekeminen ja yhdessä oleminen on kuitenkin parempi vaihtoehto kuin se, että jokainen vetäytyy omiin oloihinsa katsomaan itselle kuratoitua täydellistä sisältöä. Pahimmassa tapauksessa omat kännykät ja tabletit voivat eristää perheenjäsenet toisistaan omiin lasten- ja makuuhuoneisiin, kun viihteennälkä ei pakota kerääntymään yhteen kasaan toisten seuraan.

Olivatko Simpsonit tai Gordon Ramsayn Kurjat kuppilat kaikkien niiden tuntien arvoisia, joita niitä lapsuudessa toljotin? Muistanko niistä jälkeenpäin mitään? Ehkä en jaksojen sisällöstä, mutta sen muistan, miltä tuntui kantaa voileipälautaset olohuoneeseen siskon ja perheen aikuisten kanssa ja rentoutua yhdessä työ- ja koulupäivän jälkeen, pimeyden vallatessa talvi-iltaa ikkunoiden takana.

Miten ihmeessä keskustelet sarjasta, jonka jaksot julkaistiin suoratoistopalveluun kaikki kerralla ja jota äitisi on katsonut aina vähintään kolme jaksoa pidemmälle kuin sinä?

TELEVISIOKSI kutsuttu ruutu on yhä useammin väline suoratoistopalveluiden katsomiselle. Suoratoistoon verrattuna lineaarinen tv luo viikkoon rituaalisuutta ja rytmiä, josta olen huomannut nauttivani suuresti. Viikoittainen jakso Sohvaperunoita tuo arkeen lupauksen säännöllisestä lepohetkestä, joka ei vaadi valintojen tekemistä. Suoratoiston paras puoli – se, että katsoa voi mitä vain, milloin vain, miten paljon vain – on samalla sen pahin.

Netflix, HBO ja kumppanit luovat kulttuuri-il­miöitä ja sukupolvikokemuksia siinä missä tv-kanavatkin. Muodoltaan ne sekä hajauttavat että yhdistävät: mukaan voi hypätä silloin kun itsellä on aikaa, mutta mistä kaikista palveluista olet valmis maksamaan kuuluaksesi joukkoon? Entä miten ihmeessä keskustelet sarjasta, jonka jaksot julkaistiin suoratoistopalveluun kaikki kerralla ja jota äitisi on katsonut aina vähintään kolme jaksoa pidemmälle kuin sinä?

HERÄÄ kysymys, onko lineaarinen tv ja sen edustama yhtenäiskulttuuri uhattuna.

Ei ole, jos katsoo Finnpanelin viime vuoden selvityksiä suomalaisten katselukäyttäytymisestä. Viime vuonna suomalaiset viettivät tv-ruudun ääressä keskimäärin lähes 3,5 tuntia päivässä. Siitä 2 tuntia 24 minuuttia katsottiin tv-kanavia ja reilu tunti vietettiin muun sisällön, kuten suoratoistopalvelujen tai pelien, merkeissä.

Katsotuin ohjelma viime vuonna oli tietenkin Linnan juhlat 2,2 miljoonalla silmäparilla. UMK-finaalia meitä oli jännittämässä yli 1,3 miljoonaa musiikin ja mediarituaalien ystävää.