Itsenäisyyspäivän aikoihin itselläni kaksi päällimmäistä tunnetta ovat kiitollisuus ja velvollisuudentunto. Suomi on rakennettu menneiden sukupolvien kovalla työllä. Useinkaan elämä ei ole ollut helppoa eikä varsinkaan vaivatonta. Menneiden sukupolvien miehet ja naiset ovat voineet köyhyyden, vastoinkäymisten ja erilaisten vaikeuksien keskellä ainoastaan luottaa tulevaisuuteen ja tehdä parhaansa. Lähtökohdat ovat usein olleet Väinö Linnan sanoin ”Alussa olivat suo, kuokka – ja Jussi”.
Tänäkin päivänä tulevaisuutta rakennetaan arjen työllä. Mitä arvokkainta tulevaisuuden rakentamista ovat normaalit arjen asiat, kuten esimerkiksi lasten kasvattaminen, läheisistä huolehtiminen, työtehtävien huolellinen hoitaminen, vaaleissa äänestäminen ja yhteiskunnallisten vastuiden hoitaminen. Yhteinen velvollisuus on toimia yhteiseksi hyväksi.
Koskelassakin raskas työ kannatti. Väinö Linna kuvaa kauniilla tavalla kuinka Jussi ja Alma kokivat vaatimatonta kiitollisuutta elämän rakentumisesta: ”Kun kevätilta sitten pimeni, he lähtivät kotiin. Toisinaan he kuitenkin seisoivat vielä rakennuksella niin kuin pienen hartaushetken pitäen. Ne harvat vuorosanat, joita siinä lausuttiin, koskivat aina ihan asiallisia seikkoja, mutta mieli ei ollut niissä kiinni. Heissä valitsi sanaton hyvänolon tunne, jonka ruumiin väsymys liensi melkein hartaudeksi.”
Tämän ajan kysymysten, pelkojen ja monenlaisen epävarmuuden keskellä kristityn ihmisen elämänasenteeksi sopii vähän muokattuna presidentti Urho Kekkosen uudenvuodenpuheessa vuonna 1959 tutuksi tekemä vanha elämänviisaus:
Katso taaksesi ja kiitä.
Katso eteenpäin ja luota.
Katso ylöspäin ja usko.
Katso ympärillesi ja rakasta.
