YHDELLÄ hehtaarilla voi tiheimmillään elellä satakin metsähiirtä, mutta se ei vielä tarkoita, että kaikki olisivat yksinuottisia laumasieluja. Lajikumppaneiden runsaslukuisuudesta huolimatta tai juuri siitä syystä Ville ja Tarja Peltolan kohtaaman yksilön valinta oli joukkoliikenteen suosimisen sijasta yksityisautoilu. Tarkemmin sanottuna Peltoloiden auto, Toyota Avensis, vuosimallia 2016.
Sillä Peltolat huristelivat, kun olivat palaamassa viime lokakuussa Ruovedeltä laitettuaan mökkinsä talviteloille. Kun he olivat 88 kilometrin pituisen kotimatkansa loppusuoralla, kuskina ollut Ville huomasi tuulilasin ja konepellin välissä auton vasemmassa laidassa vilahtavan jotakin. Kuivunut puunlehti siellä vipatti ilmavirrassa, Ville päätteli.
Näky hävisi ilmaantuakseen pian uudestaan. Eikä se mikään lehti ollut. Näkyi pienet pyöreät korvat. Häntä myös.
”Tarja, katso, hiiri menee tuossa”, Ville kertoo huikanneensa vieressä istuvalle vaimolleen, joka luki. Tarja nosti katseensa kirjasta. Hän luuli hetken ajan, että siimahäntä vipeltää auton sisällä.
Ei suinkaan. Hiiri taiteili tuulilasinpyyhkijöiden ja konepellin välissä olevaa kapeaa kujaa pitkin kohti auton oikeaa kylkeä. Vaikka autolla oli nopeutta 80 kilometriä tunnissa, eläin ei ollut moksiskaan, vaan eteni kylmän rauhallisesti ja vakaasti. Kun se pääsi tuulilasin toiseen reunaan, se pälyili ympärilleen ja livahti konepellin alle rakosesta, jonka korkeus on noin sentti.
Pariskunta ei ollut uskoa näkemäänsä. Että he silmäilivät autoilevaa jyrsijää Teiskontien vilinässä.
Ville pysäytti auton levikepaikalle. Hän avasi konepellin, koputteli ja katseli, mutta mitään epätavallista ei näkynyt moottoritilassa.
”Arvelin, että hiiri oli varmaan heti auton pysähdyttyä paennut.”
He jatkoivat matkaa kotiinsa Pirkkalan Turriin.
JOITAKIN päiviä myöhemmin Tarja putsaili viljelylaatikoita kotipihansa kasvimaalla. Pian hän huomasi, että hänellä oli seuraa. Mikäs muu kuin hiirulainen, joka vilisti laatikoiden välissä ja lymysi kasvimaalla aikansa.
Myöhempien tapahtumien valossa Peltolat päättelivät, että kasvimaalla oli todennäköisesti sama yksilö, jonka kanssa he olivat jo tehneet tuttavuutta aiemmin.
Meni muutama viikko. Eräänä päivänä Peltolat tekivät lähtöä kauppaan. Ville odotteli Tarjaa autossa. Kun Tarja tuli autoon, hän sanoi, että hiiri oli juossut auton alta jätekatoksen luo. He tutkivat katoksen ja sen ympäristön löytämättä eläintä.
Kun he palasivat kotiin, Ville keksi aukaista auton konepellin. Hän sanoo suorastaan tyrmistyneensä näystä. Mikä siivo. Koivunlehtiä joka paikassa. Akkua ympäröivä syvennys pursusi vaahteransiemeniä, jotka olivat mitä ilmeisimmin kerätty Peltoloiden pihalta.
”Niitä ja koivun lehtiä menee moottoritilaan joka syksy, mutta nyt siemeniä oli paljon tavallista enemmän.”
Akun päällä oli kosolti pieniä kiviä, jotka olivat juuri samanlaisia kuin Peltoloiden kotipihan kivituhkassa oleva murske. Mustia hiirenpapanoita oli myös runsaasti.
Akun päällä oli siis käymälä ja ruokavarasto siinä vieressä. Oli selvää, että autossa asuttiin. Ei tämä oikein nyt vetele, Ville päätti edettyään ajatuksissaan jo askelta pidemmälle uhkakuvien suuntaan. Jyrsijä voisi iskeä talttahampaansa polttoaineletkuihin tai sähköjohtoihin vaarallisin seurauksin. Ilmakanavatkin voisivat mennä tukkoon.
Ville piti parhaana puuttua boheemiin autonvaltaajan taloudenpitoon. Perusteellisen siivouksen jälkeen seuraava tehtävä oli punninta kahden vaihtoehdon välillä. Asentaa hiirenloukku vai ottaa alituinen riski auton rikkoontumisesta?
”OLI KAUHEAN huono omatunto, kun viritin loukkua”, Ville tuskailee kujeillen.
Syyllisyydentuntoja nostatti viikkojen mittaan herännyt valtava kunnioitus tätä pientä, urheaa otusta kohtaan. Jos haluaa inhimillistää nappisilmää, voisi sanoa, että se oli lajilleen kunniaksi useammastakin syystä.
Se oli aika fiksu valitessaan pesäkolonsa tilasta, jonne luonnolliset viholliset eivät helposti pääsisi siksi, koska koti oli liikkuvaa mallia.
Kyvystä riskinottoon todisti se, että hiiri ei vauhdin hurmasta hätkähtänyt.
Uteliaskin se oli ja halusi kenties vähän laajentaa omia ympyröitään. Ties mitä reissuja se ehkä tekikään. Noina muutamina viikkoina Peltolat autoilivat kauppareissuja useamman ja Tampereella monet kerrat. Pisimmillään hiiri saattoi salamatkustaa Hämeenkyröön ja takaisin.
Jos piennisäkäs ei sattunut olemaan asumuksessaan juuri silloin, kun Peltolat lähtivät autoilemaan, se kuitenkin pääsi aina yöksi kotiinsa. Peltolat eivät olleet pois Turrista yhtään yönseutua noina aikoina.
MONESTA hiiri siis selvisi, muttei palasta juustoa.
Siivottuaan moottoritilan Ville sääti hiirenloukun akun päälle ja kiinnitti sen narulla niin, ettei juonikkainkaan otus voisi siirtää ansaa pyyntipaikalta. Täkyksi hän laittoi juustopalan. Perusoltermannia se taisi olla, Ville muistelee.
Seuraavana aamuna akun päällä virui hengetönnä pieni vainaja, jonka lajimäärityksen Ville luontoharrastajana oli jo aiemmin pystynyt tekemään.
Hiirelle ei voitu pitää kuoppabileitä, koska maa oli marraskuussa jo roudassa. Peltolat tekivät sen puolesta päätöksen tuhkauksesta Tarastenjärvellä.
HIIREN maallinen vaellus ei päättynyt jälkiä jättämättä vaan sen elämällä oli kuin olikin vaikutus lähipiirin ihmisiin.
Kun Ville on esimerkiksi lisännyt tuulilasinpesunestettä, hän on samalla katsellut vähän sillä silmällä moottoria. Onko merkkejä ylimääräisistä matkustajista? Olisiko maalaishiirestä kaupunkilaishiireksi mielinyt yksilö sittenkin ennättänyt tehdä tuhojaan? Kerran hän jo luuli niin käyneen.
”Sää oli kostea ja tuulilasi oli huurussa. Lasi ei meinannut millään kirkastua. Mielessä kävi, että onko jokin rööri sittenkin tukossa, koska huurteenpoisto ei tuntunut toimivan. Sitten näkymät selkenivät.”
Sen jälkeen ei ole sellaisia ongelmia ilmennyt, että olisi ollut houkutus ajatella pahaa edesmenneestä. Ainakaan vielä; auton katsastus on ensi kesänä.
EI OLE olemassa kuvatodisteita hiirestä tai sen aikaansaannoksista, vaan pelkkiä tosia tarinoita ja eläviä legendoja.
Oliko kyseessä sama yksilö koko ajan, ei voi tietää. Jos oli, oliko hiiri hypännyt kyytiin Ruovedeltä vai jostakin muualta, sitäkään ei voi tietää. Mutta jotakin hiirestä voidaan sanoa – luonnollisesti yleisellä tasolla tietenkin ottamatta kantaa yksittäistapaukseen.
Ville Peltola otti yhteyttä Luontoiltaan, jonka asiantuntijoille ja kuulijoille hän sai kertoa tarinansa lähetyksessä. Ohjelmassa nisäkäskysymyksiin vastaavan Heidi Kinnusen mukaan Peltoloiden autoon mielistynyt hiiri oli todennäköisesti viime kesän poikasia, joka oli löytänyt mielestään oivan paikan taittaa talvi. Moottorin lämpö houkuttelee syksyn tullen. Lisäksi moottoritila tarjoaa lokoisat oltavat suojapaikkana, sillä sieltä löytyy sopivia hiirenmentäviä soppeja ja jonne voi haalia ravintoa talven varalle.
Talvi ei ole metsähiirten lisääntymiskautta, joten moottoritila on ollut yksinäisen hiiren asuinsija.
Kun moottori käydessään kuumenee, hiirellekin käy samoin. Siksi hiiri tuli viilentelemään itseään kesken mökkimatkan.
Väistämättä on käynyt niin, että sillä aikaa kun hiiri on ollut ravinnonkeruumatkalla, Peltolat ovat olleet omilla matkoillaan. Kun hiiri on tullut pesälleen, pesä ei olekaan ollut sijoillaan sillä kertaa. Jos siis sattuu liikkuvaan kohteeseen pesänsä perustamaan, eläimen on oltava joustava elintavoiltaan, Kinnunen kertoi.
Kinnusen mukaan jyrsijöillä on ikävä taipumus purra kumimaisia letkuja. Sen vuoksi oli paikallaan päästää autoileva metsähiiri päiviltä.
Luontoillan lähetys 18. tammikuuta löytyy Yle Areenasta. Ville Peltolan osuus alkaa lähetyksen kohdasta 05.55. Osuus kestää noin 12 minuuttia.
