Sektioiden osuus synnytyksistä on ollut noin prosenttiyksikön kasvussa viime vuodet Suomessa. Jo joka viides pienokainen tuli maailmaan keisareiden tapaan viime vuonna (Helsingin Sanomat, 30.8.2022). Osaa luvusta selittää pelko eivätkä naiset eivät halua enää kivulla synnyttämän.
Sektiotoiveiden kasvua on pidetty ongelmallisena. Sektio on suuri leikkaus, josta toipuminen on keskimäärin hitaampaa kuin alatiesynnytyksestä. Operaatiolla voi olla mahdollisia tulevia raskauksia ja synnytyksiä vaikeuttavia seurauksia. Kamreerihenkiset jaksavat muistuttaa, että kalliskin se on.
KUN RASKAANA olevat naiset kammoavat alatiesynnytystä ja haluavat siksi keisarileikkauksen, ehkä nämä naiset sanovat vain nyt ääneen sen, mitä naissukupolvet ihmislajin aamuhämäristä alkaen ovat voineet vain kuvitella.
Ne raskaana olevat, joiden kauhu ei laannu, voivat hakeutua nykyisin pelkopolin asiakkaiksi. Käytäntö kertoo siitä, että naisten mielenliikkeet otetaan tosissaan, mikä on hienoa.
Se ilmaisee myös sitä, että tietoa ei ole tarpeeksi muualta saatavissa. Jos naisella on lisääntymishaaveita tai jo pulla uunissa, sopii kysyä, saako hän oikeaa tietoa, oikea-aikaisesti ja tarpeeksi?
Paikoin menee hakoteille. Synnyttämisestä viestitään jotenkin lapsekkaasti, vaikka lasta saamassa on yleensä aikuinen nainen. Siis hän, joka kansainvälisinkin mittarein mitaten on varsin kouluttautunut ja kyvykäs prosessoimaan tietoa.
Tuntuukin jotenkin aliarvioivalta se, että toisin kuin minkään muun (lääke-)tieteellisen avun piiriin tuleville potilasryhmille, synnyttäjille keskitytään viestimään muustakin kuin itse asiasta eli hänelle annettavasta avusta. Synnytysosastot mainostavat kodinomaisuuttaan; meiltä löytyy pastellisävyjä, pirtinpöytää ja kukkaverhoa. Yhteisöllisyys kukoistaa: leperrellään synnyttävistä perheistä ja puolisoista. On vauvamyönteisyyssertifikaattia ja imetystukea. Naisia osallistetaan, vaikka varsin osallisia he tietävät kyllä asiaan olevansa.
KUN SYNNYTYKSEEN naisia valmistavat tahot kannustavat elämään höttöisessä vauvakuplassa jo raskausaikana, on vaarana, että viesti osaltaan harhauttaa synnyttäjän itse asiasta.
Viime aikoina on alettu puhua synnytysväkivallasta, jonka jotkut synnyttäjät tunnistavat ja hoitohenkilöstö yleensä ei.
Selittääkö tätä käsitysten ristiriitaa se, että nekin toimenpiteet, jotka ovat synnytyksen mahdollisimman turvallisen kulun kannalta jopa välttämättömiä tehdä, synnyttäjä ei mahdollisen tiedon puutteen takia niitä hyväksy tai ymmärtää niiden suorittamisen tarkoitusperät mahdollisesti väärin, kehollisen itsemäärämisoikeutensa verisenä loukkauksena?
KUN SYNNYTTÄMISESTÄ kerrottaessa puhutaan liikaa pehmeitä ja liian pitkään, on uhkana, että hukataan otollisimmat ajat antaa tietoa ja tarpeeksi.
Synnytykset kaipaavatkin kliinisyyden kunnianpalautusta. Se ei tarkoita hierarkisen epäkunnioittavaa tai epäystävällistä suhtautumista synnyttäjään, vaan sitä että keskitytään nykyistä enemmän asiaan.
Kun raskaudesta ja synnytyksestä on kyse, se on vain tieto, joka ei lisää tuskaa.
